mielestäni olen selviytyjä typpi

Aikaa on vierähtänyt edellisistä postauksistani. No aivan sama. Olen kuitenkin päässyt jollain lailla jo tähän nykyiseen eläämääni etenemään tähän blogiin, joten nyt kirjoitukseni tulee olemaan enemmän tätä päivää eikä menneisyyttä. Palaan tietenkin myös lapsuuteeni koska sieltähän tämä elämäni on alkanut ja vaikuttaa vielä tänäkin päivänä.

Selviytyjä tyypi otsikkona johtunee siitä että olen siis päättänyt selvitä elämässäni tapahtui mitä tahansa, ja siinä olen onnistunut. Ei ole nappia mistä voisi painaa elämän pysähdyksiin kun alkaa tuntumaan kurjalle tai ei meinaa jaksaa edetä. Sitä on vaan nostettava nokka pystyyn ja jatkettava eteenpäin keinolla millähyvänsä.

Tässä on 7 hyvää ohjetta joiden avulla pötkii elämässä pitkälle. Olen löytänyt tämän ohjeistuksen joskus muistaakseni Pinterestistä. Aina ei kuitenkaan nämäkään ajatukset auta.

1. Tee rauha menneisyytesi kanssa, niin se ei pilaa nykyisyyttäsi.

2. Mitä muut ajatelevat sinusta, sillä ei ole merkitystä

3. Aika parantaa melkein kaiken, joten älä hosu

4. Älä vertaile elämääsi muihin, äläkä tuomitse heitä

5. Älä ajattele liikaa, joskus vastaukset löytyy ihan yllättäen

6. Kukaan ei ole vastuussa onnellisuudestasi, paitsi sinä itse

7. Hymyile, et ole syyllinen kaikkiin maailman ongelmiin.


Jos nyt alan tarkemmin miettimään noita yllä olevia asioita niin...

1. Olen hyväksynyt menneisyyteni, sitä ei voi enää muuttaa, mutta se vaikuttaa yhä jokapäiväiseen elämääni monella tapaa. En tiedä kuinka voisin pilata elämäni. Tämä on vain elämää ja elän hetki kerraallaan ja jokainen hetki ja jokainen päivä on minulle tärkeä.

2. Ei ole ei. Olen sellainen kuin olen.

3. Mitenkähän kauan siihen menee??? :D

4. Joskus kyllä tulee mietittyä että kuinka voikaan olla meitä ihmisiä niin monenlaisia. Toiset ne levittää auringonpaistetta tiheimpäänkin risukasaan oli elämän tilanne mikähyvänsä. Miksi en itse pysty samaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Onneksi on niitä ihmisiä joilla on se taito.

5. No minähän ajattelen koko aika. Voisimpa lakata välillä ajattelemasta.

6. Tämä on totta. Itse minä tätä polkua tallaan ja päätän miten sen kuljen.

7. En pidä hymystäni, mutta tulee silti joskus hymyiltyä ihan vahingossa.

Uusi parisuhde

Netti deitti sivustolla tapasin lähihoitaja miehen. En halunnut ottaa asiaa vakavasti ja halusin tutustua ihmiseen rauhassa ja pitkään. Olinhan vasta eronnut. En oikeastaan edes halunnut parisuhdetta. Minusta oli hyvä olla yksin. Tärkeintä oli mielestäni että sain juttu seuraa vaikka edes messengerin kautta ja myöhemmin ihan kasvotusten jos vaan kaverin sieltä löytäisin. Suhde kuitenkin muuttui äkkiä Messengeristä siihen että vaihdettiin numeroita ja viimein sitten soitin hänelle päivää ennen kuin olin lähdössä viettämään synttäreitä ystäväni kanssa laivalle. En kuitenkaan edelleenkään ollut valmis vakavaan parisuhteeseen. Sen verran rankkoja kokemuksia samana vuonna oli ollut. En tiedä sitten miksi edes halusin kokeilla netti deittiä.

Lähes päivittäin soiteltiin pitkiä puheluita tai oikeastaan mies soitteli mulle. Olin itse vähän varuillaan kun halusin edetä hitaasti. Pelkäsin pettymystä. Hän halusi tavatakin ja niinhän minä ajelin kaupunkiin myöhään illalla häntä tapaamaan. Mulla oli koirat mukana "turvana". Käytiin lenkillä ja katsottiin joku ihan hullu elokuva. Muistan vielä että ajattelin että ei oo mun tyyppinen mies ollenkaan. Sitten käytiin nukkumaan pikku sänkyyn. Hän selin minuun.  En kyllä osannut yhtään nukkua. Tuntui se mies niin kaukaiselta. Ajattelin että yleensä pääsee miehen kainaloon mutta miks en nyt päässyt. No aamulla oli töihin lähdettävä ajelemaan aikaisin ja vietävä vielä koirat kotiin. Toisaalta halusin selvittää mikä mies tää oikeasti on. Lenkkeiltiin paljon ja meillä oli normaalia hauskaa.

n. 4 kk kuluttua mies ilmoitti että entes jos hän muuttaisi  mun luo asumaan ku muutenkin aikaa viettää niin paljon luonani. Olin ajatusta vastaan ja sanoinkin että en halua eikä se mahtuisi tänne. Se oli taas että hän niin haluaisi mun kans asua ja kyllä hän mahtuu tavaroineen mun luo. Olisiko ehkä viikon suostutellut mua. No päätin suostua ja yrittää.

En tiedä mutta tuntuu näin jälkeenpäin ajateltuna että alamäki taisi alkaa heti muuton jälkeen, enkä ollut missään vaiheessa hirveen rakastunut tuohon mieheen. Ainoa asia josta pidin oli se kuinka se piti minusta huolta. Teki ihania salaatti annoksia ja otti kainaloon. Erilaista kuin ennen. Se teki muhun suuren vaikutuksen. Miksi sitten suostuin?

Pian miehen muuton jälkeen tulin raskaaksi. Mies tiesi että se oli haaveenani ja eikä ehkäisyä ollut käytössä. Siinä sitten olin onnellinen raskaudesta, mutta epävarma tulevaisuudesta. Oli mietittävä asiat uudelleen. Olin stressaantunut ja hermostuin  pienimmästäkin asiasta.

Alamäki alkoi todella. Muistan vielä ensimmäisten riitojen jälkeen kun mies sanoi että häntä jos alkaa ärsyttää ni hän ei jää riitelemään vaan lähtee vaikka lenkille ja tulee sit kotiin ku tilanne on rauhoittunut. Näin ei ollut koskaan. Hän jäi väittelemään asioista kanssani niin pitkään että tilanne lähti käsistä. Itsekkään kun en osannut lopettaa. Eikä mua kuunneltu jos pyysin olemaan hiljaa jotta saisin kasattua itseni. Ahdistuin, menin paniikkiin en osannut muuta kuin heitellä tavaroita tai töniä  saadakseni etäisyyttä. Olin yksin eikä kukaan auttanut. Koirat yritti tulla väliin mutta mies potki ne pois. Ja se ahdisti mua vielä lisää. Halusin miehen pois kotoani, mutta se sai tilanteen aina niin että olin hyvilläni että se on kanssani.

Löydettiin isompi vuokra asunto ja sain yksiööni  vuokralaisen. En ollut valmis myymään kotiani siltä varalta että ero tulisi ja joutuisin taas etsimään asunnon itselleni. Olkoon yksiöni se turva, jonne pääsen. En jäisi tyhjänpäälle. Koko tämän miehen muuton jälkeen kotiini olin ollut varpaillani mutta samalla kiintynyt mieheen. Riitoja alkoi tulla useammin ja mukana oli miehen alkoholin käyttö.  En voinut sietää miestä humalassa. Hänen juttunsa ei olleet yhtään hauskoja ja hänellä oli aina tapana ruinata asiassa kuin asiassa jotta saisi tahtonsa läpi. Riitoja tuli juomisen takia ja sen takia etten saanut läheisyyttä. Olin yksinäinen. En ollut samanlainen kuin ennen raskautta ja ei ollut kyllä mieskään. Raskauden takia läheisyyden ja hellyyden tarve kasvoi minulla mutta sitä ei ollut. Meillä ei ollut kammarinkaan puolella mitään säpinää kun miestäni inhotti ajatus siitä mahani takia. Jos se liittyi osaksi pelkoon että vauvalle käy huonosti ja tulehtuneet välit olivat lisä mauste siihen.  Mutta läheisyyttäkään ei ollut sen takia kun sänky elämää ei ollut. Näin ainakin asian ajattelin ja mieheni sanoi monesti syyksi ettei tee mieli antaa läheisyyttä kun olen ollut niin inhottava häntä kohtaan. Miehelläni alkoi olla enemmän juomista ja eräänä iltana mies lähti riitamme  jälkeen metsään yöksi. Hän on muutenkin vähän seikkailun haluinen. Ei menny kauaa kun hän soitti mulle että voisinko tulla hakemaan häntä ku hän oli ollut  tekemässä puita ja iskenyt kirveellä jalkaan. Kerroin etten millään lähtisi. Aamulla oli töihin lähtö ja olin jo nukkumassa. Mies oli juonut jo olutta, eikä itse ollut enää ajo kuntoinen. Ohjasin  muutenki soittamaan ambulanssin, olihan haava saatava sidottua ja hän oli kaukana kotoa. No niin mies oli tehnyt ja soittanut. Terveyskeskus käynnin jälkeen mies ei tullutkaan kotiin vaan oli mennyt paikalliseen baariin, josta sitten soitti mulle että hänen juomisensa  on minun vikani. Mies ei itse tätä muista mutta se on jäänyt niin elävästi mieleeni. Olin saanut onnen saada lapsen mutta myös pelkonani  oli väkivaltainen parisuhde  alkoholisti miehen kanssa.

Riitamme  johtuivat todella tyhmistä asioista. Lähinnä siitä että en saanut tehdä kotonani  mitä halusin ja silloin kuin halusin. Ja herkästi kimmastuin  osittain raskaus hormoonien  takia ja osittain  siksi että jo valmiiksi pelkäsin ahdistusta ja sitä tunnetta etten hallitse omia tunteitani ja tilanne karkaisi käsistä.

Tämä ahdistus on suurin pelkoni. Se tunne on muisto lapsuudestani. Siitä kun olin alle 1.8v vanha. Reagoin  kaikkeen niin tavattoman herkästi. Itken herkästi.  Tiedän että itku helpottaa. Sain aina mieheltäni negatiivista palautetta lohdutuksen sijaan jos minua Itketti. Hän pyysi että menisin muualle pillittämään, jotta hän saa nukkua tai olla rauhassa. Ahdistus kasvoi itselläni vielä suuremmaksi ja tunne saattoi muuttua raivoksi ja pakokauhuksi. Oli pakko saada puolustautua jotenki. Saatoin huutaa suoraa kurkkua ja haukkua. Olinhan tullut loukatuksi. Ja kun Huusin sain samalla mitalla takaisin. Minua ei kuunneltu/ymmärretty. Ahdistuin entisestään. Saatoin töniä ja tahallaan häiriköidä jottei mieskään saanut nukuttua
kun en itsekkään pahalta ololta  saanut unta. Tai saatoin yrittää päästä kainaloon jonne en päässyt. Kun tilanteen rauhoittuttua yritin  avata keskustelua näistä riidoista ja yritin sanoa miltä minusta tuntui ja kuinka asiat koin. Mieheni mitätöi ne heti. Hänen sanomiset olin kuvitellut ja vääristellyt ym.  syy oli aina minussa. Minä aina tein aloitteen!

Epävakaa ihminen

”Mieltäni vaivaa usein vanhat pettymykset ja lapsuuteni hankalat kokemukset ovat yhä tunnepitoisina pinnassa. Siedän vähän pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja ne jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Minun on vaikea unohtaa sitä, jos minua on kohdeltu kaltoin enkä osaa antaa anteeksi. Olen ajoittain epäilevä, vetäytyvä ja ahdistunut ja saan hallitsemattomia ahdistuneisuuskohtauksia.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

”Monesti tulee sellainen tunne, että minua on petetty tai käytetty hyväksi ja tunne on aika pelokas. Tunnen itseni monesti aika heikoksi ihmisten rinnalla ja eristäytyminen suojelee minua satuttamiselta.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

"Myös tunteiden hallinta ja sietäminen on ajoittain todella vaikeaa. Kun tuntee jotain, niin tuntee sitten potenssiin sata. Ärtymys ja viha saavat ajoittain pään tuntumaan painekattilalta, joka on valmis poksahtamaan hetkenä minä hyvänsä. Pelko ja ahdistus salpaavat hengityksen – ne ovat kuin kädet, jotka haluavat kietoutua kurkkusi ympärille ja kuristaa sinut hengiltä."
http://kameleonttiblogi.blogspot.fi/2012/02/milta-epavakaa-persoonallisuushairio.html?m=1

On helpompi ilmaista tunteitaan toisen sanoilla. Tunnistan niin itseni tuosta. En tiedä onko tämä sairaus jonka voi hoitaa lääkkein,  vai onko tämä osa persoonallisuuttani, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään.  Pystynkö muuttamaan ajattelu tapaani. Opinko elämään toisin. Olisiko se feikkaamista? Olisinko enää minä? Onko minulla lupa olla tällainen? Pystyykö kukaan elämään kanssani jos olen se mikä nyt olen.

Suurimmaksi osaksi minulla on hyvä itse tunto, olen suurimmaksi osaksi iloinen ja positiivinen ihminen. Mutta riita tilanteita en kestä sitten yhtään. Ahdistun niin paljon että halkean jos en pääse purkautumaan saman tien. Kaikki nämä yleensä kohdistuu nimen omaan mieheeni. Saatan ahdistua jo 2 päivää ennen kuin hän tulee töistä kotiin.

Lapsuuden kokemukset heijastuvat aikuisiällä hyvin monella tapaa. Yllä kovin paljon asiaa kuin suoraan ajatuksistani. Tällainen minä olen. Hyvin harva tavallisen ja turvallisen perheen lapsi pystyy ymmärtämään käytöstäni. Heille on hyvin vaikea selittää asiaa. On vain sanottava että tällainen minä vain olen, en osaa käsitellä asioita muuten. Muiden korvaan kuulostaa tekosyyltä vedota lapsuuteni.

Saatan olla muiden silmissä hullu ja sairas. Mutta omasta näkökannastani ajatellen olen erittäin herkkä, tunteikas ihminen jonka mieli voi romahtaa hetkessä maailman pienimmästäkin asiasta ja ne pienet asiat ovat juuri niitä suuria. Aivan turha tulla sanomaan muiden että "mitä sitä pienistä", kun juuri ne pienet on niitä maailman isoimpia juuri sillä hetkellä.

No miten sitten minunlaiseni persoonan onnistuu olla parisuhteessa???

Tähän voisin vastata hyvin hyvin lyhyesti, "erittäin vaihtelevasti". Haluan kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin. Osittain jo olen käsitellyt asiaa uusiparisuhde kirjoituksessani. Siitä saa jo jonkinlaisen kuvan. Mutta kuinka parisuhde toimii ns. Taviksen kanssa joka ei ymmärrä höykäsen pöläystä mistään mitä minä tunnen ja miksi.

Mietin asiaa omalta näkökannaltani, siksi puhun miehestäni ja itsestäni. Voisi se olla vain vaikka kumppani tai puolisokin. Mies tai nainen.

No kovin tuntuu nyt vaikealle käsitellä tai alkaa kirjoittamaan aiheesta. Ei sillä etteikö päässä olisi oikeita ajatuksia asiaan liittyen, vaan siksi koska inho, ärtymys, ikävä, rakkauden kaipuu ja pettymys ovat niin valtavana mielessäni tällähetkellä. On todella vaikea jäsenellä niitä tähän järkevään muotoon.
Kai se on jostain aloitettava.

Mies lähtee töihin tunnen ikävää ja toisaalta taas helpotusta. Toivon koko ajan kuitenkin että mieheni tulee töistä kotiin ja kaikki olisi onnellista. Joka kerta toivon että mies töistä tullessaan huomioisi minut, tulisi halaamaan ja kysyisi kuulumisia. Ehkä antaisi pusun. Joskus hän tekee näin pojallemme, muttei juuri koskaan minulle. Juuri koskaan tarkoittaa ajatuksissani ehkä 1-4x/vuodessa. Tuntuu pahalle ettei mieheni huomioi minua, ei välitä, ei ole ikävöinyt ja ei rakasta.  Kyllä! Vaivun itsesääliin. Mietin mikä minussa on vialla kun en kelpaa miehelleni.

Miksi en itse menisi halaamaan, pussaisi ja kysyisi miten työpäivä meni? Siksi koska tuntuisi hyvälle jos mieheni tekisin sen minulle, tuntisin itseni tärkeäksi ja tuntisin että minusta välitetään.  Pelkään etten kuitenkaan saa "vastakaikua " ja pettyisin. Petyn joka tapauksessa. Olisiko sillä väliä. Seuraavaksi  siis Petyn. Pettymys nostaa miestäni kohtaan inhon koska hänkin selvästi inhoaa minua. Vajoan inhoon.  Yritän kuitenkin skarpata. Enhän minä voi olla niin itsekeskeinen. Yritän olla edes iloinen...Yritän ainakin etten "valita" tai näytä nyrpeää naamaa. Mutta ilmeisesti vaikka omasta mielestäni puhun normaalilla äänellä ja ilmeenikin on normaali ilmeeni, ärsyttää se miestäni. Ainakin luulen niin jos en kuule siitä suoraan.
Inhoa seuraa yksinäisyys. Vieressäni on aikuinen ihminen, jonka kanssa voisin jutella ja tehdä asioita. Osoittaa rakkautta ja saada rakkautta. Mutta ei. En osaa aloittaa mitään järkevää keskustelua, koska pelkään äänensävyni olevan väärä mieheni mielestä ja ärsyttävän häntä. Saatan kuitenkin kysyä jotain tai sanoa jotain. Yleensä mieheni vain myhähtää tai ei vastaa mitään.  Joten en jatka keskustelua koska selvästikään seurani ei kiinnosta. Ikävä kasvaa ajan kuluessa. Mieheni saattaa kysyä jossain vaiheessa jotain mutta olen jo itkua vaille valmis ikävästä ja olen vaisu ja murheellinen. Ikävä ja inho vaihtuvat vuorotellen. Illalla varsinkin kun joudun menemään yksin nukkumaan kun mies nukuttaa poikaa tai mies nukkuu jo kun olen saanut pojan nukkumaan. Ei taaskaan ole mahdollisuutta jutella saatikka olla lähekkäin. Edelleen on taas ikävä...en ehkä pääse kainaloon koska mieheni käsi puutuu. Mies todella harvoin tulee minun lähelleni koska haluaa nukkua siinä asennossa kuin haluaa, eikä se ole lähelläni.Saatan mainita asiasta miehelleni että "taas sen näin etten pääse lähellesi". Sitten ikävä muuttuu inhoksi koska miehenikin inhoaa minua ettei halua olla lähelläni. En koe olevani turvassa  koska on niin huono taas olla. Olo on yksinäinen ja hyljätty. Tulee tunne että välillämme on leveä kuilu vaikka kuulen kuorsauksen aivan korvani juuresta. Alkaa todella ärsyttämään ja tekisi mieleni sammuttaa napista kuorsauksen ääni jonka kuulen. Mutta se ei onnistu.  Yleensä en saa unta pitkään aikaan... Tällaisia ovat minun ja mieheni päivät.

Taisi tulla selväksi ettei helppoa ole parisuhde kanssani, koska ryven itsesäälissä, yksinäisyydessä ja inhossa itseäni ja miestäni kohtaan. Onko meistä kukaan täydellinen? Vastaus lienee ettei todellakaan. Tuskin olen sairas, olen vain tällainen. Lienee miehessänikin jotain vikaa yhtälailla. Jos kovin epävakaa olisin en tulisi kenenkään kanssa toimeen. Lisäksi riitoihin tarvitaan aina kaksi ihmistä. 

Minulla on onneksi muutama ihana ystävä ja sisareni joiden kanssa vietän aikaa aina kun mahdollista. sisareni kanssa käyn mm. Kuntosalilla. Siellä saan lomaa arjen asioista jotka useimmiten tuntuvat kaikki olevan harteillani. Saan nollattua pääni.  Stressi katoaa. Samoin olen huomannut suuren avun olevan hierojalla käynnistä. Stressi ja kaikki mm. Nivelieni yliliikkuvuus saa lihakseni niin juntturaan että hengittäminen tuntuu jo hankalalta. Muutenkaan omassa kehossani en tunne oloani hyväksi. Huomaan hierojalla käynnin jälkeen kun veri alkaa kiertämään paremmin. Koko olemus on toisenlainen. Aina ei kuitenkaan ole varaa hierojaan joten silloin hätätilanteessa turvaudun ystävääni. Ihanaa kun on ihania ystäviä ympärilläni. Kaikki he ovat erilaisia. 

Esikoinen

Esikois poikamme syntyi 12/10 viikkoa aikaisemmin lasketusta ajasta. Synnytys käynnistyi lapsiveden menolla. Minut valtasi sellainen uskomaton tunne jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Rauhallisuus, luottavaisuus, lempeys ja ennen kaikkea onnellisuus. :D kaikki sujui hyvin vauvan kanssa silloinkin kun pääsimme vauvan kanssa kotiin. Se oli niin luonnollista. Imetyksen kanssa oli ongelmia. Maitoa ei tullut tarpeeksi . Koin kuitenkin etten ollut saanut tarpeeksi infoa sairaalassa. Poikani oli suurimmaksi osaksi  pullo ruokinnalla. Jos olisin ensisynnyttäjänä tajunnut pitää lasta koko aika rinnalla olisi maitoa saattanut tulla enemmän. No. Tästä kuitenkin edelleen poden huonoa omatuntoa. Miksi en tiennyt, miksi minulle ei sanottu ja miksi en osannut kysyä. Ongelmia ei lapselle siitä tullut. Olihan jollain tapaa helpompaa ruokkia pullosta kuin rinnasta... kuka asian mitenkin ottaa.

Mieheni kanssa meni myös 2 viikkoa hyvin kotiutumisen jälkeen. Hän lähti sitten töihin. En muista tarkalleen milloin ala mäki alkoi. Ehkä silloin kun olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Elimme  n. 6 kk "erillämme". Pahoja riitoja ei ollut mutta olimme niinkuin meitä ei olisi ollutkaan.  Nukuin pojan kanssa pojan  huoneessa ja mies nukkui sängyssämme yksin. Keksin syitä ja oli osittain  tottakin että selkä kipeytyi  sängyssämme.  Enkä vain saanut nukutuksi miehen vieressä.  Oli minulle myös tavoite saada lapsi omaan huoneeseensa nukkumaan kun omassa sängyssä nukkui paljon rauhallisemmin. Poikaa nukuttaessa  nukahdin sinne itsekkin. Totta puhuen olin surullinen ja vihainen miehelleni. Tuntui ettei hän rakasta minua. Minäkään en halunnut rakastaa. Halusin olla yksin. Mies kävi töissä ja kaikki aika meni töissä oloon ja silloin kuin oli kotona hän vain nukkui tai oli tietokoneella. Meillä ei ollut mitään.

Sitten viimein otin asian puheeksi.  Asialle oli tehtävä jotain. Ajan kuluttua mies vaihtoi töitä. Oli viikon kotona ja viikon töissä.... paljon enemmän kotona ja kerkesi olla viikon aikana enemmän myös hereillä. Saimme sovittua asioista.  Aloimme rakentaa omakotitaloa. Talo valmistui 2014 ja olin onnellinen. Onnellinen talosta! Oma piha ja koti jota sain sisustaa ja suunnitella. Hukuttaa kaiken  paskan töihin. Oikeasti nautin paljon enemmän töistä kuin kotona olosta kun olen miehen kanssa kotona... Minusta vain tuntuu että se tulee kotiini, mun reviirille ja alkaa elelemään herroiksi siellä. Astuu mun varpailleni. Arki rutiinit sekoittuu jne. Mikään ei ole hyvä. Se että mies on töissä, silloin on ikävä ja haluaa miehen kotiin mutta kun mies on kotona toivon että joko itsellä tai miehelläni alkaisi työt. Me ei puhuttu juuri mitään ja jos puhuttiin ni riita siitäkin tuli. Kurjaa. Minulla oli mies, lapsi ja omakotitalo sekä koira enkä ollut onnellinen. Miksi ihmeessä!

Uuden elämän alku

Ero prosessin edetessä, aloin miettimään tulevaisuuttani. Asunnon etsiminen oli ensisijaisena. Mietin lähtisinkö  takaisin Mikkeliin vai jäisinkö tänne kun täällä oli jo työtäkin. Vuokra asuntoja ei ollut tarjolla, jonne koirat olisi voinut ottaa, joten päätin että oma yksiö olisi varmasti paras ratkaisu. Minulle tuli tarve saada etsiä myös seuraa. Tai huvikseni halusin kokeilla netti deittiä. Eihän siinä mitään menetä jos vaikka ystävä tai se oikea kumppani sieltä löytyisikin. Tai ei sitten löydy. Eteenpäin tässä oli mentävä joka tapauksessa. Löysin edullisen asunnon johon sain lainan. Elämä alkoi taas näyttää valoisalta. Tein asuntoon pientä remonttia ja sain siitä oman näköiseni. Se oli minulle todella tärkeä asia elämässäni. Uuden alku. Siirryin kotipaikkakuntani terapeutille ja uskalsin jättää jo lääkityksenkin hiljalleen pois. Aloin olla oma itseni. Ja lopulta jättää terapia käynnit.

Paluu lapsuuteen

Eräänä päivänä kun olin ajamassa terapia käynnille, sain puhelun tädiltäni. Biologisen isän siskolta. Hän kertoi että isäni  oli kuollut ja ainoana lapsena minun  oli järjestettävä hautajaiset. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt siihen paikkaan kun olin linja auto pysäkillä. Puhelun lopetettuani pystyin hädin tuskin ajamaan autolla kun vapisin  ja mietin että minä, yksin hautajaisia järjestämään ihmiselle jota en tunne. Enhän minä osaa, ja mietin myös että onko se velvollisuuteni  kun en isääni tuntenut. Onneksi olin menossa vastaanotolle, jossa sain purkaa ajatuksiani ja käytyä muutenkin läpi tätä asiaa. Oli suuri helpotus. Psykologi tiesi onneksi kertoa minulle asioita ja ohjasi ottamaan yhteyttä oikeusaputoimistoon asioiden järjestelyjen takia. Tukenani oli myös sijaisäitini ja hautajaisten  järjestelyssä tätini.

Poikaystäväni  viikonloppu istujaiset vaan piteni ja eräänä päivänä hän tuli kertomaan mulle ettei halua enää jatkaa suhdettamme. Joten siinä oli taas hetken miettiminen miten tästä lähden elämääni viemään eteenpäin. Olihan tilanne ollut jo jonkun aikaa epätoivoinen. Näin poikaystävässäni itseni (huithapelin) Mikkelin ajoilta mutta samalla ymmärsin häntä. Hän oli menettänyt äitinsä ja isänsä. Halusi luoda itselleen uutta tulevaisuutta. Se oli hänen ratkaisunsa, se oli hänen keino selviytyä  menetyksistä. Niin minä ainakin luulen.

Tilanteen käsittely hoitui minulta ihmeen hyvin. Olin varmasti työstänyt tätä asiaa jo pitkään ja tiesin että eri teille me joku päivä lähdetään. Lisäksi masennus oli hyvässä hoidoissa ja pystyin ajattelemaan asiat selkeästi lääkityksen avulla.

Muutosten tuulet puhaltaa

Uudessa kodissa asuessani kuitenkin kävin paljon Mikkelissä. Ainakin jokatoinen viikonloppu. Siellä oli ystäväni ja entinen poikaystäväni jonka kanssa aloimme uudelleen pitää yhteyttä. En vaan voinut antaa asioiden olla, oli pakko päästä puhumaan hänen kanssaan ja ikäväkin oli kova. Poikaystäväni valmistui ja muutti takaisin kotipaikka kunnalle asumaan. Ei menny kauaa kun muutin sitten takaisin poika ystäväni luokse asumaan. Minulla oli hinku saada äkkiä asiat etenemään ja suhde eteenpäin. Haaveilin asunnon remontoinnista ja perheen perustamisesta. Perheen perustaminen oli ollut kyllä mielessäni jo 15 vuotiaasta asti. Mutta juuri sillä hetkellä halusin jotain uutta. Poikaystäväni isä asui samassa taloudessa, mikä nyt oli melko outo yhtälö, mutta siinä me vaan asuttiin kaikki sulassa sovussa. Hänen Isällä oli myös uusi ystävä joka aika usein  oli siellä tai useimmiten olivat hänen ystävänsä luona, joten saimme olla rauhassa. Riitelimme  kuitenkin samoista tyhmistä asioista kuin ennen mutta muuten elämämme sujui ihan hyvin. Sain makuuhuoneeseemme vähän uutta tapettia ja asunto alkoi tuntua kodista.  Enempää remonttia tms. Poikaystäväni ei minulle luvannut, joka kyllä harmitti minua.

Loppukesästä sitten poikaystäväni isä alkoi sairastaa. Tuli kaikkea päänsärkyä ja muistamattomuutta. Meidän tehtävämme oli nyt huolehtia isästä. Kuskata isää lääkäriin vaikka isä oli sitä mieltä ettei hän ollut sairas. Kävi töissäkin vielä. Lähti sinne silloin kun emme olleet vielä edes heränneet. Tai tuli se yksi kerta sitten kun valvoimme ja vahdimme ettei hän lähde kotoa ajamaan autolla. Diagnoosi saatiin onneksi pian. Päästä löytyi kasvain, josta sitten otettiin koepaloja. Kasvain oli pahanlaatuinen ja tämän Koepalan oton jälkeen vointi huononi kamalaa vauhtia. Pokaystäväni isä menehtyi äkkiä. Suru ajan olimme toistemme tukena, emmekä riidelleet.

Opintoni alkoi olla loppu suoralla ja mulle tuli kamala ahdistus. Tuntui kuin en saisi henkeä ja sydäntä revittäisiin irti rinnasta. Olin ihan valmis sillä hetkellä lopettamaan koulun kesken. Viimeinen harjoittelu oli alkamassa. Halusin kuitenkin valmistua ammattiin. Mutta tuntui vain etten jaksa. Menin koulu terveydenhoitajan puheille ja hän varasi minulle ajan psykologin vastaanotolle. Psykologin  kanssa sain purettua ahdistustani  pois. Se teki minulle todella hyvää. Poikaystäväni  kanssa arki alkoi olla normaalia. Vieläkin tilanne oli herkkä ja yritin olla hänen tukenaan. Poikaystäväni alkoi suunnitella remonttia ja olin innoissani kertomassa sille ajatuksistani remontin suhteen joita olin mielessäni  miettinyt. Hän oli löytänyt myös  autourheilun  kautta kavereita, joiden kanssa hän kävi viettämässä iltaa. Alkuun olin hyvilläni että on kavereita joiden kanssa mennä ja olla, mutta menot alkoi olla joka viikonloppuisia ja olin aina yksin. Aloin nähdä poikaystävässäni itseni Mikkelin ajoilta. Meidän tulevaisuus kuitenkin näytti ihan hyvältä. Valmistuin ja sain töitäkin paikasta jossa olin tehnyt jo lyhyitä sijaisuuksia. Terapiakin jatkui ja minulla todettiin masennus, johon sain lääkityksen. Kävimme juttelemassa terapiassa myös poikaystäväni kanssa koska asiat liityivät  niin paljon meidän parisuhteeseemme.