Esikois poikamme syntyi 12/10 viikkoa aikaisemmin lasketusta ajasta. Synnytys käynnistyi lapsiveden menolla. Minut valtasi sellainen uskomaton tunne jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Rauhallisuus, luottavaisuus, lempeys ja ennen kaikkea onnellisuus. :D kaikki sujui hyvin vauvan kanssa silloinkin kun pääsimme vauvan kanssa kotiin. Se oli niin luonnollista. Imetyksen kanssa oli ongelmia. Maitoa ei tullut tarpeeksi . Koin kuitenkin etten ollut saanut tarpeeksi infoa sairaalassa. Poikani oli suurimmaksi osaksi pullo ruokinnalla. Jos olisin ensisynnyttäjänä tajunnut pitää lasta koko aika rinnalla olisi maitoa saattanut tulla enemmän. No. Tästä kuitenkin edelleen poden huonoa omatuntoa. Miksi en tiennyt, miksi minulle ei sanottu ja miksi en osannut kysyä. Ongelmia ei lapselle siitä tullut. Olihan jollain tapaa helpompaa ruokkia pullosta kuin rinnasta... kuka asian mitenkin ottaa.
Mieheni kanssa meni myös 2 viikkoa hyvin kotiutumisen jälkeen. Hän lähti sitten töihin. En muista tarkalleen milloin ala mäki alkoi. Ehkä silloin kun olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Elimme n. 6 kk "erillämme". Pahoja riitoja ei ollut mutta olimme niinkuin meitä ei olisi ollutkaan. Nukuin pojan kanssa pojan huoneessa ja mies nukkui sängyssämme yksin. Keksin syitä ja oli osittain tottakin että selkä kipeytyi sängyssämme. Enkä vain saanut nukutuksi miehen vieressä. Oli minulle myös tavoite saada lapsi omaan huoneeseensa nukkumaan kun omassa sängyssä nukkui paljon rauhallisemmin. Poikaa nukuttaessa nukahdin sinne itsekkin. Totta puhuen olin surullinen ja vihainen miehelleni. Tuntui ettei hän rakasta minua. Minäkään en halunnut rakastaa. Halusin olla yksin. Mies kävi töissä ja kaikki aika meni töissä oloon ja silloin kuin oli kotona hän vain nukkui tai oli tietokoneella. Meillä ei ollut mitään.
Sitten viimein otin asian puheeksi. Asialle oli tehtävä jotain. Ajan kuluttua mies vaihtoi töitä. Oli viikon kotona ja viikon töissä.... paljon enemmän kotona ja kerkesi olla viikon aikana enemmän myös hereillä. Saimme sovittua asioista. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Talo valmistui 2014 ja olin onnellinen. Onnellinen talosta! Oma piha ja koti jota sain sisustaa ja suunnitella. Hukuttaa kaiken paskan töihin. Oikeasti nautin paljon enemmän töistä kuin kotona olosta kun olen miehen kanssa kotona... Minusta vain tuntuu että se tulee kotiini, mun reviirille ja alkaa elelemään herroiksi siellä. Astuu mun varpailleni. Arki rutiinit sekoittuu jne. Mikään ei ole hyvä. Se että mies on töissä, silloin on ikävä ja haluaa miehen kotiin mutta kun mies on kotona toivon että joko itsellä tai miehelläni alkaisi työt. Me ei puhuttu juuri mitään ja jos puhuttiin ni riita siitäkin tuli. Kurjaa. Minulla oli mies, lapsi ja omakotitalo sekä koira enkä ollut onnellinen. Miksi ihmeessä!
