Esikoinen

Esikois poikamme syntyi 12/10 viikkoa aikaisemmin lasketusta ajasta. Synnytys käynnistyi lapsiveden menolla. Minut valtasi sellainen uskomaton tunne jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Rauhallisuus, luottavaisuus, lempeys ja ennen kaikkea onnellisuus. :D kaikki sujui hyvin vauvan kanssa silloinkin kun pääsimme vauvan kanssa kotiin. Se oli niin luonnollista. Imetyksen kanssa oli ongelmia. Maitoa ei tullut tarpeeksi . Koin kuitenkin etten ollut saanut tarpeeksi infoa sairaalassa. Poikani oli suurimmaksi osaksi  pullo ruokinnalla. Jos olisin ensisynnyttäjänä tajunnut pitää lasta koko aika rinnalla olisi maitoa saattanut tulla enemmän. No. Tästä kuitenkin edelleen poden huonoa omatuntoa. Miksi en tiennyt, miksi minulle ei sanottu ja miksi en osannut kysyä. Ongelmia ei lapselle siitä tullut. Olihan jollain tapaa helpompaa ruokkia pullosta kuin rinnasta... kuka asian mitenkin ottaa.

Mieheni kanssa meni myös 2 viikkoa hyvin kotiutumisen jälkeen. Hän lähti sitten töihin. En muista tarkalleen milloin ala mäki alkoi. Ehkä silloin kun olimme muuttaneet isompaan asuntoon. Elimme  n. 6 kk "erillämme". Pahoja riitoja ei ollut mutta olimme niinkuin meitä ei olisi ollutkaan.  Nukuin pojan kanssa pojan  huoneessa ja mies nukkui sängyssämme yksin. Keksin syitä ja oli osittain  tottakin että selkä kipeytyi  sängyssämme.  Enkä vain saanut nukutuksi miehen vieressä.  Oli minulle myös tavoite saada lapsi omaan huoneeseensa nukkumaan kun omassa sängyssä nukkui paljon rauhallisemmin. Poikaa nukuttaessa  nukahdin sinne itsekkin. Totta puhuen olin surullinen ja vihainen miehelleni. Tuntui ettei hän rakasta minua. Minäkään en halunnut rakastaa. Halusin olla yksin. Mies kävi töissä ja kaikki aika meni töissä oloon ja silloin kuin oli kotona hän vain nukkui tai oli tietokoneella. Meillä ei ollut mitään.

Sitten viimein otin asian puheeksi.  Asialle oli tehtävä jotain. Ajan kuluttua mies vaihtoi töitä. Oli viikon kotona ja viikon töissä.... paljon enemmän kotona ja kerkesi olla viikon aikana enemmän myös hereillä. Saimme sovittua asioista.  Aloimme rakentaa omakotitaloa. Talo valmistui 2014 ja olin onnellinen. Onnellinen talosta! Oma piha ja koti jota sain sisustaa ja suunnitella. Hukuttaa kaiken  paskan töihin. Oikeasti nautin paljon enemmän töistä kuin kotona olosta kun olen miehen kanssa kotona... Minusta vain tuntuu että se tulee kotiini, mun reviirille ja alkaa elelemään herroiksi siellä. Astuu mun varpailleni. Arki rutiinit sekoittuu jne. Mikään ei ole hyvä. Se että mies on töissä, silloin on ikävä ja haluaa miehen kotiin mutta kun mies on kotona toivon että joko itsellä tai miehelläni alkaisi työt. Me ei puhuttu juuri mitään ja jos puhuttiin ni riita siitäkin tuli. Kurjaa. Minulla oli mies, lapsi ja omakotitalo sekä koira enkä ollut onnellinen. Miksi ihmeessä!

Uuden elämän alku

Ero prosessin edetessä, aloin miettimään tulevaisuuttani. Asunnon etsiminen oli ensisijaisena. Mietin lähtisinkö  takaisin Mikkeliin vai jäisinkö tänne kun täällä oli jo työtäkin. Vuokra asuntoja ei ollut tarjolla, jonne koirat olisi voinut ottaa, joten päätin että oma yksiö olisi varmasti paras ratkaisu. Minulle tuli tarve saada etsiä myös seuraa. Tai huvikseni halusin kokeilla netti deittiä. Eihän siinä mitään menetä jos vaikka ystävä tai se oikea kumppani sieltä löytyisikin. Tai ei sitten löydy. Eteenpäin tässä oli mentävä joka tapauksessa. Löysin edullisen asunnon johon sain lainan. Elämä alkoi taas näyttää valoisalta. Tein asuntoon pientä remonttia ja sain siitä oman näköiseni. Se oli minulle todella tärkeä asia elämässäni. Uuden alku. Siirryin kotipaikkakuntani terapeutille ja uskalsin jättää jo lääkityksenkin hiljalleen pois. Aloin olla oma itseni. Ja lopulta jättää terapia käynnit.

Paluu lapsuuteen

Eräänä päivänä kun olin ajamassa terapia käynnille, sain puhelun tädiltäni. Biologisen isän siskolta. Hän kertoi että isäni  oli kuollut ja ainoana lapsena minun  oli järjestettävä hautajaiset. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt siihen paikkaan kun olin linja auto pysäkillä. Puhelun lopetettuani pystyin hädin tuskin ajamaan autolla kun vapisin  ja mietin että minä, yksin hautajaisia järjestämään ihmiselle jota en tunne. Enhän minä osaa, ja mietin myös että onko se velvollisuuteni  kun en isääni tuntenut. Onneksi olin menossa vastaanotolle, jossa sain purkaa ajatuksiani ja käytyä muutenkin läpi tätä asiaa. Oli suuri helpotus. Psykologi tiesi onneksi kertoa minulle asioita ja ohjasi ottamaan yhteyttä oikeusaputoimistoon asioiden järjestelyjen takia. Tukenani oli myös sijaisäitini ja hautajaisten  järjestelyssä tätini.

Poikaystäväni  viikonloppu istujaiset vaan piteni ja eräänä päivänä hän tuli kertomaan mulle ettei halua enää jatkaa suhdettamme. Joten siinä oli taas hetken miettiminen miten tästä lähden elämääni viemään eteenpäin. Olihan tilanne ollut jo jonkun aikaa epätoivoinen. Näin poikaystävässäni itseni (huithapelin) Mikkelin ajoilta mutta samalla ymmärsin häntä. Hän oli menettänyt äitinsä ja isänsä. Halusi luoda itselleen uutta tulevaisuutta. Se oli hänen ratkaisunsa, se oli hänen keino selviytyä  menetyksistä. Niin minä ainakin luulen.

Tilanteen käsittely hoitui minulta ihmeen hyvin. Olin varmasti työstänyt tätä asiaa jo pitkään ja tiesin että eri teille me joku päivä lähdetään. Lisäksi masennus oli hyvässä hoidoissa ja pystyin ajattelemaan asiat selkeästi lääkityksen avulla.

Muutosten tuulet puhaltaa

Uudessa kodissa asuessani kuitenkin kävin paljon Mikkelissä. Ainakin jokatoinen viikonloppu. Siellä oli ystäväni ja entinen poikaystäväni jonka kanssa aloimme uudelleen pitää yhteyttä. En vaan voinut antaa asioiden olla, oli pakko päästä puhumaan hänen kanssaan ja ikäväkin oli kova. Poikaystäväni valmistui ja muutti takaisin kotipaikka kunnalle asumaan. Ei menny kauaa kun muutin sitten takaisin poika ystäväni luokse asumaan. Minulla oli hinku saada äkkiä asiat etenemään ja suhde eteenpäin. Haaveilin asunnon remontoinnista ja perheen perustamisesta. Perheen perustaminen oli ollut kyllä mielessäni jo 15 vuotiaasta asti. Mutta juuri sillä hetkellä halusin jotain uutta. Poikaystäväni isä asui samassa taloudessa, mikä nyt oli melko outo yhtälö, mutta siinä me vaan asuttiin kaikki sulassa sovussa. Hänen Isällä oli myös uusi ystävä joka aika usein  oli siellä tai useimmiten olivat hänen ystävänsä luona, joten saimme olla rauhassa. Riitelimme  kuitenkin samoista tyhmistä asioista kuin ennen mutta muuten elämämme sujui ihan hyvin. Sain makuuhuoneeseemme vähän uutta tapettia ja asunto alkoi tuntua kodista.  Enempää remonttia tms. Poikaystäväni ei minulle luvannut, joka kyllä harmitti minua.

Loppukesästä sitten poikaystäväni isä alkoi sairastaa. Tuli kaikkea päänsärkyä ja muistamattomuutta. Meidän tehtävämme oli nyt huolehtia isästä. Kuskata isää lääkäriin vaikka isä oli sitä mieltä ettei hän ollut sairas. Kävi töissäkin vielä. Lähti sinne silloin kun emme olleet vielä edes heränneet. Tai tuli se yksi kerta sitten kun valvoimme ja vahdimme ettei hän lähde kotoa ajamaan autolla. Diagnoosi saatiin onneksi pian. Päästä löytyi kasvain, josta sitten otettiin koepaloja. Kasvain oli pahanlaatuinen ja tämän Koepalan oton jälkeen vointi huononi kamalaa vauhtia. Pokaystäväni isä menehtyi äkkiä. Suru ajan olimme toistemme tukena, emmekä riidelleet.

Opintoni alkoi olla loppu suoralla ja mulle tuli kamala ahdistus. Tuntui kuin en saisi henkeä ja sydäntä revittäisiin irti rinnasta. Olin ihan valmis sillä hetkellä lopettamaan koulun kesken. Viimeinen harjoittelu oli alkamassa. Halusin kuitenkin valmistua ammattiin. Mutta tuntui vain etten jaksa. Menin koulu terveydenhoitajan puheille ja hän varasi minulle ajan psykologin vastaanotolle. Psykologin  kanssa sain purettua ahdistustani  pois. Se teki minulle todella hyvää. Poikaystäväni  kanssa arki alkoi olla normaalia. Vieläkin tilanne oli herkkä ja yritin olla hänen tukenaan. Poikaystäväni alkoi suunnitella remonttia ja olin innoissani kertomassa sille ajatuksistani remontin suhteen joita olin mielessäni  miettinyt. Hän oli löytänyt myös  autourheilun  kautta kavereita, joiden kanssa hän kävi viettämässä iltaa. Alkuun olin hyvilläni että on kavereita joiden kanssa mennä ja olla, mutta menot alkoi olla joka viikonloppuisia ja olin aina yksin. Aloin nähdä poikaystävässäni itseni Mikkelin ajoilta. Meidän tulevaisuus kuitenkin näytti ihan hyvältä. Valmistuin ja sain töitäkin paikasta jossa olin tehnyt jo lyhyitä sijaisuuksia. Terapiakin jatkui ja minulla todettiin masennus, johon sain lääkityksen. Kävimme juttelemassa terapiassa myös poikaystäväni kanssa koska asiat liityivät  niin paljon meidän parisuhteeseemme.