Haaveissa toinen lapsi

Aina on ollut selvää että haluan lapsia. Ja heille turvallisen kodin kasvaa. Esikoinen tulikin vähän yllättäen, kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa. Se ei haitannut minua. Olin aikanaan päättänyt että haluan lapsia vaikka en koskaan olisikaan parisuhteessa kenenkään kanssa. Tosin haaveeni oli ihana parisuhde ihanan ja luotettavan miehen kanssa, joka ymmärtää minunlaista ihmistä. :) No miehestä nyt en niin varma ole enää onko se kuitenkaan niin hyvä kuin olin haaveillut, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen. Pohjimmiltaan hän kuitenkin on hyvä. Hän on hyvä isä lapselleen. Meillä vain on erimielisyytemme.

Heti kun esikoinen syntyi, tuli vauvakuume uudelleen. Mutta miehen kans meillä ei oikein ollut yhtään mitää yhteistä. Yhteinen taival on ollut kyllä todella monimutkaista ja vaihtelevaa. Siitä olinkin jo aiemmissa postauksissa kertonut. Mutta kuitenkin ne hyvät hetket painaa enemmän tässäkin asiassa. Mies ei vaan lämmennyt toiselle lapselle vielä. Miehellä hankalat työvuorot töissä. Sitten muutettiin vähän isompaan asuntoon. Ja mies vaihtoi työ paikkaa, jossa oli viikon pois kotoa ja viikon taas kotona. Tämä helpotti vähän arkea. Sain huilata hetken ajatuksiltani ja suunnitella päivät itse eikä kukaan ollut sotkemassa perästä kun minä siivosin, toisinsanoen sotkemassa rutiinejani jotka ovat minulle erittäin tärkeitä. Elämäni pyörii rutiinien ympärillä ja jos niihin tulee jokin muutos menee monet asiat pieleen.

Olemme jotenkin vaan jämähtäneet yhyeen ja jotenkin selvinneet näistä vuosista, suurin syy varmasti on lapsi. Vauva kuume kaikesta huolimatta on ollut läsnä ajatuksissani ja toki hyvät yhteiset hetket sitä ovat vahvistaneet.  Luonut ajatuksen että kyllä minä selviän ja kyllä me selviämme. Meillä on kaikesta huolimatta ihana perhe. Ja se on totta. Kaikissa parisuhteissa on omat juttunsa. Epäselvyydet, ristiriidat ja kasvun paikat, sekä ne hyvät hetket. No sitten v. 2013 mies lämpesi itsekin ajatukselle että toinen lapsi saisi tulla, taisimpa vauvakuumeen kourissa luvata ettei hänen tarvitse öisin herätä ja päävastuu olisi minulla kuten esikoisestakin. Minä kärsin kovasti siitä etten tulisi toista lasta saamaan. Mietin jo eroakin jos mies ei suostuisi. Tuntui että tämä asia painaa niin paljon mieltäni. No olihan huojennus kun mies myöntyi.

Uusi stressi kuitenkin tuli siitä että jos emme onnistukaan. Meillä ei muutenkaan parisuhteessa kahdenkeskinen "sellainen aika" ollut mahdollista silloin kuin sitä itse halusimme. Ja vielä yleensä niin että kun toinen halusi niin toinen ei jaksanut tai halunnut jonkun muun syyn takia, useimmiten se oli riita joka oli pahoittanut mieheni mielen tai hän oli väsynyt töiden jälkeen. Minä luulin olevani vielä erittäin tietoinen omasta kehostani ja sen toimimattomuudesta ja siitä ettei kuukautiskierrossa ollut kuin vuorokausi aikaa hedelmöittää munasolu jos se edes olisi kasvanut ja irronnut. Pco tyyppiset munasarjat. Saati sitten jos munasolu kasvoi ja hedelmöittyi, niin oli ongelmana limakalvon paksuus jotta hedelmöittynyt munasolu voisi kiinnittyä. Se oli liian ohut.

Heti alussa menin toki lääkärille. Kerroin haaveistamme. Kerroin tilanteeni. Ehkäisyä ei ole ollut käytössä kuin hetki esikoisen syntymän jälkeen. Yhdetkään pillerit eikä renkaat ym. Ole käyneet. Sain jo heti kiertoa tasaamaan keltarauhas hormooni valmisteen terolut 10mg jota olen aiemminkin käyttänyt jos kierto heittää mahdottomasti. Tällä ei mitään positiivista tulosta saatu aikaan. Parisuhde aikaakaan ei ollut kuin n. 1x kuussa ja tottakai väärään aikaan. Kävin  lääkärillä ja hän ultrasi sanoi että "2 päivän kuluttua on ovulaatio, hyvää viikonloppua". Munasolu kasvaa n.2mm vuorokaudessa ja ihanne olisi 21mm. No tällöin otin käyttöön ovulaatio testit koska olin tähän asti laskenut otollisimmat päivät kp 14 paikkeille. Nythän elettiin jo kp 19 kun Ovulaatio testi näyttikin kaksi yhtävahvaa punaista viiva. Ajattelin että Jes! Nyt onnistuu. Kerroin miehelleni asiasta ja taisi yhteinen hetki järjestyäkin. Mutta positiivista tulosta ei tullut.

Pidin ovulaatio testit käytössä. Harmitti aina plussa testin osuessa kohdalle se että yleensä miestä ei huvittanut tai sitten hän ei jaksanut.  Se ei harmittanut niin paljoa kun hän oli töissä. Sille ei vain mahtanut mitään. Tästäkin asiasta saatiin riitaa aikaiseksi. Mistäpä ei. Ei varmasti riidat edistänyt asiaa yhtään.  Ja mulle tuli sitten tapa painostaa joka sekään ei edesauttanut vaakamamboiluun, joten päätin etten puhu miehelleni ovulaatioista tms. Ollenkaan. Tämä parisuhdeajan puute ja ovulaatiotkos ne sitten stressin lykkäs.  Ja jokainenhan tietää kuinka keho toimii stressin alla. Se siis ei toimi niinkuin kuuluisi. Ihmisen elämän ollessa epätasapainossa, lisämunuainen erittää stressihormoonia eli kortisolia enemmän kuin kuuluisi. Sillä on seurauksia. Jokainen voi asiaa tutkiskella tarkemmin.  On siis oikeasti mielenkiintoinen asia.  Mutta minulla selkeimmin tuli esille painon nousu ja se ettei se pudonnut vaikka yritin. Paino ei saisi minulla nousta jo senkään takia että minulla on suuri riski sairastua diabetekseen. Pco myös on diabeteksen esiaste. Kierrot olivat lääkityksestä huolimatta sekaisin. Stressi alkoi olla jo niin kova että voin pahoin.  Mietin aina että sainko jonkinlaisen paniikki kohtauksen silloin kun en voinut enää hallita mieltäni, minua yökkyytti ja tuntui kuin jokin kuristaisi kaulasta. Jouduin siis tietoisesti opettelemaan stressin hallinta keinoja. Ensimmäinen oli se että kuuntelen itseäni ja jarrutan jo ennen kuin tuntuu että seinät kaatuu päälle. Ei tämän pidä olla suorittamista. Pelkkä lapsen saaminen ei ollut ainoa stessin syy. Jouduin siis miettimään kokonaisuutta. Jokaista arkipäivää aamusta iltaan. No paljonhan minä olen oppinut itsestäni, kuuntelemaan kehoani ja menetelmiä jotka rauhoittavat. Luulen tuntevani kehoni hyvin. Mutta kaikki ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Oma lukunsa on se että mies ei ymmärtänyt.

Terolutit vaihdettiin vuoden yrittämisen jälkeen clomifeniin ja aloitettiin samalla diformin lääke, joka hoitaisi pco:ta. Minulle tämä ei kuitenkaan käynyt koska vatsani meni sekaisin. 2 viikkoa jaksoin odottaa sen normalisoitumista ja sitten lopetin. Clomifenilla saatiin ovulaatio aikaiseksi. Ja kierrot pysymään säännöllisinä. Clomifenissa on se huono puoli ettei sitä käytetä jatkuvana kuukaudesta toiseen. 3 kiertoa käytin ja sitten oli tauko kierto. Raskaus alkoi. Mutta keskeytyi yhtä nopeasti. Nyt oli odoteltava ainakin yksi kokonainen kierto jotta tilanne normalisoituu, se tuntui ajan haaskaukselta. Pieni toivon pilke oli syttynyt. Kroppani ei ollut kykenemätön mutta samalla romahdin. Tauko kierron aikana kuitenkin sain kasattua itseni. Tauon aikana käytin lugesteronia koska kierto venyi mahdottoman pitkäksi. Sen jälkeen vaihdettiin letrozol. On halvempi ja turvallisempi lääke pidempiaikaisessa käytössä. Ei kerry samalla lailla elimistöön. Progesteroni arvot mitattiin ja sain tueksi lugesteronin jottei kierrot veny. Samalla se tukee mahdollista raskauden alkua kunnes istukka toimii ja turvaa raskauden. Oli kulunut nyt sen 3v. Mieskin tajusi että ei tässä noin vaan lasta tehdä. Hyvä että tajusi, nimittäin siitä hetkestä sain pysyvän positiivisen tuloksen ja pieni poika saatiin syliin 7/2016. Ihanaa.

Raskaus oli helpompi kuin esikoisen aikaan. Voin henkisesti paremmin. Olin hyvässä kunnossa. Ruokavalio pysyi, raskaus diabetes kun oli. Tukea olisin enemmän mieheltäni kaivannut mutta se nyt ei mitään uutta ollut. Olen kasvanut tähän tilanteeseen. Oli minulla onneksi ystävät ja ihana esikoinen joka jutteli pikku veljelleen, rakasti masua ja pikku veljeä jo todella paljon. Odotti. Ei tarvinnut odottaa yksin. Ihana poika.

Suurin huoli oli varmasti se että joudun synnyttämään yksin. En saa miestäni tueksi. Ei hän sinne tainnut liiemmin kaivatakaan. Hommasin vara tukihenkilöitä ystäviäni jopa siskoni. Lopulta yksi ystäväni olisi päässyt mutten enää häntä huolinut, päätin pärjätä yksin. Tarinani onkin se että edellisenä päivänä lapsivesi Alkoi tihkumaan ja jouduin osastolle kysiin yön yli. Seuraavana päivänä antibiootti ja käynnistys mikäli synnytys ei käynnisty itsestään.  Käynnistettiin siis. Eka pillereiden jälkeen alkoikin melko nopeasti tapahtua. N. 5h ja poika oli maailmassa. Tunsin kuolevani. Olin yksin. Kaipasin miestäni. Mutta sain elämääni pienen pojan ja hengissä selvisin ja niin poikakin. Siitä kiitos kätilölle joka saapui paikalle viimehetkillä kun tukea eniten tarvitsin. Hän oli esikoisen entinen synnytys kätilö. Aivan ihana ihminen. Tsemppari. Jonkinlainen katkeruus edelleen on siitä ettei mies ollut mukana. Vieläkin vaikka aikaa on kulunut kohta 8 kk.  Minkäs sille mahtaa. Rohkea nainen, raju luomu synnytys. Se mikä ei tapa niin vahvistaa. Nyt meillä on miehen kanssa mennyt varsin hyvin. Esikoinen tuo esimurrosiällään omat haasteensa mutta me pärjäämme. Olen kasvanut henkisesti ja varmasti fyysisestikin :D leveyttä ainaskin. Mieleni on vahvistunut. Minä selviän. Minulla on keinot selvitä. Ja jos omani ei yksistään riitä tiedän mistä saan apua.

Lyhyesti. Olen alkoholisti perheen lapsi, nuori äitini ei jaksanut pitää minusta huolta. Onni suosi minua. Olen saanut kasvaa ihanassa sijaisperheessä. Oppinut elämään tervettä elämää, saanut sylintäydeltä rakkautta, rajoja. Kokemuksia. Elämä on tuonut haasteensa. Olen itse oppinut niitä käsittelemään en tietenkään kaikkea. Apuakin olen saanut, jotta saan oikeat työkalut oppiakseni ensin tuntemaan itseni. Olkoon tämä minun välietappini, koska itseni oppiminen on koko elämänpituinen matka. Olen päässyt tänne asti. Tästä etapista on on hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta. Onnellisena kahden pojan äitinä. Antamaan heille sylintäydeltä rakkautta ja rajojakin. Yhteisiä kokemuksia. <3

mielestäni olen selviytyjä typpi

Aikaa on vierähtänyt edellisistä postauksistani. No aivan sama. Olen kuitenkin päässyt jollain lailla jo tähän nykyiseen eläämääni etenemään tähän blogiin, joten nyt kirjoitukseni tulee olemaan enemmän tätä päivää eikä menneisyyttä. Palaan tietenkin myös lapsuuteeni koska sieltähän tämä elämäni on alkanut ja vaikuttaa vielä tänäkin päivänä.

Selviytyjä tyypi otsikkona johtunee siitä että olen siis päättänyt selvitä elämässäni tapahtui mitä tahansa, ja siinä olen onnistunut. Ei ole nappia mistä voisi painaa elämän pysähdyksiin kun alkaa tuntumaan kurjalle tai ei meinaa jaksaa edetä. Sitä on vaan nostettava nokka pystyyn ja jatkettava eteenpäin keinolla millähyvänsä.

Tässä on 7 hyvää ohjetta joiden avulla pötkii elämässä pitkälle. Olen löytänyt tämän ohjeistuksen joskus muistaakseni Pinterestistä. Aina ei kuitenkaan nämäkään ajatukset auta.

1. Tee rauha menneisyytesi kanssa, niin se ei pilaa nykyisyyttäsi.

2. Mitä muut ajatelevat sinusta, sillä ei ole merkitystä

3. Aika parantaa melkein kaiken, joten älä hosu

4. Älä vertaile elämääsi muihin, äläkä tuomitse heitä

5. Älä ajattele liikaa, joskus vastaukset löytyy ihan yllättäen

6. Kukaan ei ole vastuussa onnellisuudestasi, paitsi sinä itse

7. Hymyile, et ole syyllinen kaikkiin maailman ongelmiin.


Jos nyt alan tarkemmin miettimään noita yllä olevia asioita niin...

1. Olen hyväksynyt menneisyyteni, sitä ei voi enää muuttaa, mutta se vaikuttaa yhä jokapäiväiseen elämääni monella tapaa. En tiedä kuinka voisin pilata elämäni. Tämä on vain elämää ja elän hetki kerraallaan ja jokainen hetki ja jokainen päivä on minulle tärkeä.

2. Ei ole ei. Olen sellainen kuin olen.

3. Mitenkähän kauan siihen menee??? :D

4. Joskus kyllä tulee mietittyä että kuinka voikaan olla meitä ihmisiä niin monenlaisia. Toiset ne levittää auringonpaistetta tiheimpäänkin risukasaan oli elämän tilanne mikähyvänsä. Miksi en itse pysty samaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Onneksi on niitä ihmisiä joilla on se taito.

5. No minähän ajattelen koko aika. Voisimpa lakata välillä ajattelemasta.

6. Tämä on totta. Itse minä tätä polkua tallaan ja päätän miten sen kuljen.

7. En pidä hymystäni, mutta tulee silti joskus hymyiltyä ihan vahingossa.

Uusi parisuhde

Netti deitti sivustolla tapasin lähihoitaja miehen. En halunnut ottaa asiaa vakavasti ja halusin tutustua ihmiseen rauhassa ja pitkään. Olinhan vasta eronnut. En oikeastaan edes halunnut parisuhdetta. Minusta oli hyvä olla yksin. Tärkeintä oli mielestäni että sain juttu seuraa vaikka edes messengerin kautta ja myöhemmin ihan kasvotusten jos vaan kaverin sieltä löytäisin. Suhde kuitenkin muuttui äkkiä Messengeristä siihen että vaihdettiin numeroita ja viimein sitten soitin hänelle päivää ennen kuin olin lähdössä viettämään synttäreitä ystäväni kanssa laivalle. En kuitenkaan edelleenkään ollut valmis vakavaan parisuhteeseen. Sen verran rankkoja kokemuksia samana vuonna oli ollut. En tiedä sitten miksi edes halusin kokeilla netti deittiä.

Lähes päivittäin soiteltiin pitkiä puheluita tai oikeastaan mies soitteli mulle. Olin itse vähän varuillaan kun halusin edetä hitaasti. Pelkäsin pettymystä. Hän halusi tavatakin ja niinhän minä ajelin kaupunkiin myöhään illalla häntä tapaamaan. Mulla oli koirat mukana "turvana". Käytiin lenkillä ja katsottiin joku ihan hullu elokuva. Muistan vielä että ajattelin että ei oo mun tyyppinen mies ollenkaan. Sitten käytiin nukkumaan pikku sänkyyn. Hän selin minuun.  En kyllä osannut yhtään nukkua. Tuntui se mies niin kaukaiselta. Ajattelin että yleensä pääsee miehen kainaloon mutta miks en nyt päässyt. No aamulla oli töihin lähdettävä ajelemaan aikaisin ja vietävä vielä koirat kotiin. Toisaalta halusin selvittää mikä mies tää oikeasti on. Lenkkeiltiin paljon ja meillä oli normaalia hauskaa.

n. 4 kk kuluttua mies ilmoitti että entes jos hän muuttaisi  mun luo asumaan ku muutenkin aikaa viettää niin paljon luonani. Olin ajatusta vastaan ja sanoinkin että en halua eikä se mahtuisi tänne. Se oli taas että hän niin haluaisi mun kans asua ja kyllä hän mahtuu tavaroineen mun luo. Olisiko ehkä viikon suostutellut mua. No päätin suostua ja yrittää.

En tiedä mutta tuntuu näin jälkeenpäin ajateltuna että alamäki taisi alkaa heti muuton jälkeen, enkä ollut missään vaiheessa hirveen rakastunut tuohon mieheen. Ainoa asia josta pidin oli se kuinka se piti minusta huolta. Teki ihania salaatti annoksia ja otti kainaloon. Erilaista kuin ennen. Se teki muhun suuren vaikutuksen. Miksi sitten suostuin?

Pian miehen muuton jälkeen tulin raskaaksi. Mies tiesi että se oli haaveenani ja eikä ehkäisyä ollut käytössä. Siinä sitten olin onnellinen raskaudesta, mutta epävarma tulevaisuudesta. Oli mietittävä asiat uudelleen. Olin stressaantunut ja hermostuin  pienimmästäkin asiasta.

Alamäki alkoi todella. Muistan vielä ensimmäisten riitojen jälkeen kun mies sanoi että häntä jos alkaa ärsyttää ni hän ei jää riitelemään vaan lähtee vaikka lenkille ja tulee sit kotiin ku tilanne on rauhoittunut. Näin ei ollut koskaan. Hän jäi väittelemään asioista kanssani niin pitkään että tilanne lähti käsistä. Itsekkään kun en osannut lopettaa. Eikä mua kuunneltu jos pyysin olemaan hiljaa jotta saisin kasattua itseni. Ahdistuin, menin paniikkiin en osannut muuta kuin heitellä tavaroita tai töniä  saadakseni etäisyyttä. Olin yksin eikä kukaan auttanut. Koirat yritti tulla väliin mutta mies potki ne pois. Ja se ahdisti mua vielä lisää. Halusin miehen pois kotoani, mutta se sai tilanteen aina niin että olin hyvilläni että se on kanssani.

Löydettiin isompi vuokra asunto ja sain yksiööni  vuokralaisen. En ollut valmis myymään kotiani siltä varalta että ero tulisi ja joutuisin taas etsimään asunnon itselleni. Olkoon yksiöni se turva, jonne pääsen. En jäisi tyhjänpäälle. Koko tämän miehen muuton jälkeen kotiini olin ollut varpaillani mutta samalla kiintynyt mieheen. Riitoja alkoi tulla useammin ja mukana oli miehen alkoholin käyttö.  En voinut sietää miestä humalassa. Hänen juttunsa ei olleet yhtään hauskoja ja hänellä oli aina tapana ruinata asiassa kuin asiassa jotta saisi tahtonsa läpi. Riitoja tuli juomisen takia ja sen takia etten saanut läheisyyttä. Olin yksinäinen. En ollut samanlainen kuin ennen raskautta ja ei ollut kyllä mieskään. Raskauden takia läheisyyden ja hellyyden tarve kasvoi minulla mutta sitä ei ollut. Meillä ei ollut kammarinkaan puolella mitään säpinää kun miestäni inhotti ajatus siitä mahani takia. Jos se liittyi osaksi pelkoon että vauvalle käy huonosti ja tulehtuneet välit olivat lisä mauste siihen.  Mutta läheisyyttäkään ei ollut sen takia kun sänky elämää ei ollut. Näin ainakin asian ajattelin ja mieheni sanoi monesti syyksi ettei tee mieli antaa läheisyyttä kun olen ollut niin inhottava häntä kohtaan. Miehelläni alkoi olla enemmän juomista ja eräänä iltana mies lähti riitamme  jälkeen metsään yöksi. Hän on muutenkin vähän seikkailun haluinen. Ei menny kauaa kun hän soitti mulle että voisinko tulla hakemaan häntä ku hän oli ollut  tekemässä puita ja iskenyt kirveellä jalkaan. Kerroin etten millään lähtisi. Aamulla oli töihin lähtö ja olin jo nukkumassa. Mies oli juonut jo olutta, eikä itse ollut enää ajo kuntoinen. Ohjasin  muutenki soittamaan ambulanssin, olihan haava saatava sidottua ja hän oli kaukana kotoa. No niin mies oli tehnyt ja soittanut. Terveyskeskus käynnin jälkeen mies ei tullutkaan kotiin vaan oli mennyt paikalliseen baariin, josta sitten soitti mulle että hänen juomisensa  on minun vikani. Mies ei itse tätä muista mutta se on jäänyt niin elävästi mieleeni. Olin saanut onnen saada lapsen mutta myös pelkonani  oli väkivaltainen parisuhde  alkoholisti miehen kanssa.

Riitamme  johtuivat todella tyhmistä asioista. Lähinnä siitä että en saanut tehdä kotonani  mitä halusin ja silloin kuin halusin. Ja herkästi kimmastuin  osittain raskaus hormoonien  takia ja osittain  siksi että jo valmiiksi pelkäsin ahdistusta ja sitä tunnetta etten hallitse omia tunteitani ja tilanne karkaisi käsistä.

Tämä ahdistus on suurin pelkoni. Se tunne on muisto lapsuudestani. Siitä kun olin alle 1.8v vanha. Reagoin  kaikkeen niin tavattoman herkästi. Itken herkästi.  Tiedän että itku helpottaa. Sain aina mieheltäni negatiivista palautetta lohdutuksen sijaan jos minua Itketti. Hän pyysi että menisin muualle pillittämään, jotta hän saa nukkua tai olla rauhassa. Ahdistus kasvoi itselläni vielä suuremmaksi ja tunne saattoi muuttua raivoksi ja pakokauhuksi. Oli pakko saada puolustautua jotenki. Saatoin huutaa suoraa kurkkua ja haukkua. Olinhan tullut loukatuksi. Ja kun Huusin sain samalla mitalla takaisin. Minua ei kuunneltu/ymmärretty. Ahdistuin entisestään. Saatoin töniä ja tahallaan häiriköidä jottei mieskään saanut nukuttua
kun en itsekkään pahalta ololta  saanut unta. Tai saatoin yrittää päästä kainaloon jonne en päässyt. Kun tilanteen rauhoittuttua yritin  avata keskustelua näistä riidoista ja yritin sanoa miltä minusta tuntui ja kuinka asiat koin. Mieheni mitätöi ne heti. Hänen sanomiset olin kuvitellut ja vääristellyt ym.  syy oli aina minussa. Minä aina tein aloitteen!

Epävakaa ihminen

”Mieltäni vaivaa usein vanhat pettymykset ja lapsuuteni hankalat kokemukset ovat yhä tunnepitoisina pinnassa. Siedän vähän pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja ne jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Minun on vaikea unohtaa sitä, jos minua on kohdeltu kaltoin enkä osaa antaa anteeksi. Olen ajoittain epäilevä, vetäytyvä ja ahdistunut ja saan hallitsemattomia ahdistuneisuuskohtauksia.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

”Monesti tulee sellainen tunne, että minua on petetty tai käytetty hyväksi ja tunne on aika pelokas. Tunnen itseni monesti aika heikoksi ihmisten rinnalla ja eristäytyminen suojelee minua satuttamiselta.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

"Myös tunteiden hallinta ja sietäminen on ajoittain todella vaikeaa. Kun tuntee jotain, niin tuntee sitten potenssiin sata. Ärtymys ja viha saavat ajoittain pään tuntumaan painekattilalta, joka on valmis poksahtamaan hetkenä minä hyvänsä. Pelko ja ahdistus salpaavat hengityksen – ne ovat kuin kädet, jotka haluavat kietoutua kurkkusi ympärille ja kuristaa sinut hengiltä."
http://kameleonttiblogi.blogspot.fi/2012/02/milta-epavakaa-persoonallisuushairio.html?m=1

On helpompi ilmaista tunteitaan toisen sanoilla. Tunnistan niin itseni tuosta. En tiedä onko tämä sairaus jonka voi hoitaa lääkkein,  vai onko tämä osa persoonallisuuttani, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään.  Pystynkö muuttamaan ajattelu tapaani. Opinko elämään toisin. Olisiko se feikkaamista? Olisinko enää minä? Onko minulla lupa olla tällainen? Pystyykö kukaan elämään kanssani jos olen se mikä nyt olen.

Suurimmaksi osaksi minulla on hyvä itse tunto, olen suurimmaksi osaksi iloinen ja positiivinen ihminen. Mutta riita tilanteita en kestä sitten yhtään. Ahdistun niin paljon että halkean jos en pääse purkautumaan saman tien. Kaikki nämä yleensä kohdistuu nimen omaan mieheeni. Saatan ahdistua jo 2 päivää ennen kuin hän tulee töistä kotiin.

Lapsuuden kokemukset heijastuvat aikuisiällä hyvin monella tapaa. Yllä kovin paljon asiaa kuin suoraan ajatuksistani. Tällainen minä olen. Hyvin harva tavallisen ja turvallisen perheen lapsi pystyy ymmärtämään käytöstäni. Heille on hyvin vaikea selittää asiaa. On vain sanottava että tällainen minä vain olen, en osaa käsitellä asioita muuten. Muiden korvaan kuulostaa tekosyyltä vedota lapsuuteni.

Saatan olla muiden silmissä hullu ja sairas. Mutta omasta näkökannastani ajatellen olen erittäin herkkä, tunteikas ihminen jonka mieli voi romahtaa hetkessä maailman pienimmästäkin asiasta ja ne pienet asiat ovat juuri niitä suuria. Aivan turha tulla sanomaan muiden että "mitä sitä pienistä", kun juuri ne pienet on niitä maailman isoimpia juuri sillä hetkellä.

No miten sitten minunlaiseni persoonan onnistuu olla parisuhteessa???

Tähän voisin vastata hyvin hyvin lyhyesti, "erittäin vaihtelevasti". Haluan kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin. Osittain jo olen käsitellyt asiaa uusiparisuhde kirjoituksessani. Siitä saa jo jonkinlaisen kuvan. Mutta kuinka parisuhde toimii ns. Taviksen kanssa joka ei ymmärrä höykäsen pöläystä mistään mitä minä tunnen ja miksi.

Mietin asiaa omalta näkökannaltani, siksi puhun miehestäni ja itsestäni. Voisi se olla vain vaikka kumppani tai puolisokin. Mies tai nainen.

No kovin tuntuu nyt vaikealle käsitellä tai alkaa kirjoittamaan aiheesta. Ei sillä etteikö päässä olisi oikeita ajatuksia asiaan liittyen, vaan siksi koska inho, ärtymys, ikävä, rakkauden kaipuu ja pettymys ovat niin valtavana mielessäni tällähetkellä. On todella vaikea jäsenellä niitä tähän järkevään muotoon.
Kai se on jostain aloitettava.

Mies lähtee töihin tunnen ikävää ja toisaalta taas helpotusta. Toivon koko ajan kuitenkin että mieheni tulee töistä kotiin ja kaikki olisi onnellista. Joka kerta toivon että mies töistä tullessaan huomioisi minut, tulisi halaamaan ja kysyisi kuulumisia. Ehkä antaisi pusun. Joskus hän tekee näin pojallemme, muttei juuri koskaan minulle. Juuri koskaan tarkoittaa ajatuksissani ehkä 1-4x/vuodessa. Tuntuu pahalle ettei mieheni huomioi minua, ei välitä, ei ole ikävöinyt ja ei rakasta.  Kyllä! Vaivun itsesääliin. Mietin mikä minussa on vialla kun en kelpaa miehelleni.

Miksi en itse menisi halaamaan, pussaisi ja kysyisi miten työpäivä meni? Siksi koska tuntuisi hyvälle jos mieheni tekisin sen minulle, tuntisin itseni tärkeäksi ja tuntisin että minusta välitetään.  Pelkään etten kuitenkaan saa "vastakaikua " ja pettyisin. Petyn joka tapauksessa. Olisiko sillä väliä. Seuraavaksi  siis Petyn. Pettymys nostaa miestäni kohtaan inhon koska hänkin selvästi inhoaa minua. Vajoan inhoon.  Yritän kuitenkin skarpata. Enhän minä voi olla niin itsekeskeinen. Yritän olla edes iloinen...Yritän ainakin etten "valita" tai näytä nyrpeää naamaa. Mutta ilmeisesti vaikka omasta mielestäni puhun normaalilla äänellä ja ilmeenikin on normaali ilmeeni, ärsyttää se miestäni. Ainakin luulen niin jos en kuule siitä suoraan.
Inhoa seuraa yksinäisyys. Vieressäni on aikuinen ihminen, jonka kanssa voisin jutella ja tehdä asioita. Osoittaa rakkautta ja saada rakkautta. Mutta ei. En osaa aloittaa mitään järkevää keskustelua, koska pelkään äänensävyni olevan väärä mieheni mielestä ja ärsyttävän häntä. Saatan kuitenkin kysyä jotain tai sanoa jotain. Yleensä mieheni vain myhähtää tai ei vastaa mitään.  Joten en jatka keskustelua koska selvästikään seurani ei kiinnosta. Ikävä kasvaa ajan kuluessa. Mieheni saattaa kysyä jossain vaiheessa jotain mutta olen jo itkua vaille valmis ikävästä ja olen vaisu ja murheellinen. Ikävä ja inho vaihtuvat vuorotellen. Illalla varsinkin kun joudun menemään yksin nukkumaan kun mies nukuttaa poikaa tai mies nukkuu jo kun olen saanut pojan nukkumaan. Ei taaskaan ole mahdollisuutta jutella saatikka olla lähekkäin. Edelleen on taas ikävä...en ehkä pääse kainaloon koska mieheni käsi puutuu. Mies todella harvoin tulee minun lähelleni koska haluaa nukkua siinä asennossa kuin haluaa, eikä se ole lähelläni.Saatan mainita asiasta miehelleni että "taas sen näin etten pääse lähellesi". Sitten ikävä muuttuu inhoksi koska miehenikin inhoaa minua ettei halua olla lähelläni. En koe olevani turvassa  koska on niin huono taas olla. Olo on yksinäinen ja hyljätty. Tulee tunne että välillämme on leveä kuilu vaikka kuulen kuorsauksen aivan korvani juuresta. Alkaa todella ärsyttämään ja tekisi mieleni sammuttaa napista kuorsauksen ääni jonka kuulen. Mutta se ei onnistu.  Yleensä en saa unta pitkään aikaan... Tällaisia ovat minun ja mieheni päivät.

Taisi tulla selväksi ettei helppoa ole parisuhde kanssani, koska ryven itsesäälissä, yksinäisyydessä ja inhossa itseäni ja miestäni kohtaan. Onko meistä kukaan täydellinen? Vastaus lienee ettei todellakaan. Tuskin olen sairas, olen vain tällainen. Lienee miehessänikin jotain vikaa yhtälailla. Jos kovin epävakaa olisin en tulisi kenenkään kanssa toimeen. Lisäksi riitoihin tarvitaan aina kaksi ihmistä. 

Minulla on onneksi muutama ihana ystävä ja sisareni joiden kanssa vietän aikaa aina kun mahdollista. sisareni kanssa käyn mm. Kuntosalilla. Siellä saan lomaa arjen asioista jotka useimmiten tuntuvat kaikki olevan harteillani. Saan nollattua pääni.  Stressi katoaa. Samoin olen huomannut suuren avun olevan hierojalla käynnistä. Stressi ja kaikki mm. Nivelieni yliliikkuvuus saa lihakseni niin juntturaan että hengittäminen tuntuu jo hankalalta. Muutenkaan omassa kehossani en tunne oloani hyväksi. Huomaan hierojalla käynnin jälkeen kun veri alkaa kiertämään paremmin. Koko olemus on toisenlainen. Aina ei kuitenkaan ole varaa hierojaan joten silloin hätätilanteessa turvaudun ystävääni. Ihanaa kun on ihania ystäviä ympärilläni. Kaikki he ovat erilaisia.