Muutto maalle

Onnekseni olin koulussa saanut itselleni hyvän ystävän.  Hän oli yksinhuoltaja äiti jolla myös elämässään rankkoja kokemuksia.  Molemmilla meillä oli yhteisiä harrastuksia,  koirat ja muutenkin yhteiset kiinnostuksen kohteet.  Päätimme muuttaa maalle, löysimmekin omakotitalon n. 30 km Mikkelistä. Ystävälläni oli auto, jolla pääsimme kulkemaan. Maalla oli ihana asua. Päätinkin että haluan itselleni aina omakotitalon. Olin kyllästynyt kerrostalo elämään. Pian kuitenkin ystäväni löysi miehen, jonka kanssa hän muutti yhteen asumaan. Olin onnellinen hänen puolestaan. Itselläni kuitenkin alkoi taas uusi vaihe elämässäni. Uuden asunnon etsiminen. Etsin asuntoa Mikkelistä, mutta kahden koiran kanssa en löytänyt sopivaa asuntoa, kaikissa oli siis lemmikkien pito kielletty. Mikkeliin olisin kuitenkin halunnut jäädä. Äkkiä kuitenkin tein päätöksen ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni  ja siirryin Iisalmeen kouluun. Sain jopa rivitalo yksiön johon sain koirat ottaa. Muutos elämässäni  tuntui ihan hyvältä.

Elämäni nuoruus

Ensimmäisen kerran muutin pois kotoa kun lähdin 8:lla luokalle Anna Tapion kouluun Aitooseen.  Se oli sellainen yksityinen sisäoppilaitos,  jonne tuli ympäri suomea opiskelijoita, jotka halusivat vähän erilaista. Sisäoppilaitos oli kotitalous painotteinen. Oli maatilan, puutarhan ja kotitöiden hommia. Aivan ihana paikka. En kuitenkaan jaksanut olla siellä kuin sen vuoden. Kotimatka oli pitkä. Enkä kyllä oikeastaan tiedä miksi lähdin pois ja nyt kaduttaa.

Olin kova myöhästymään tunneilta ja 3:sta myöhästymisestä sai jälki-istuntoa. Jälki-istunto oli aina perjantaisin  koulun jälkeen kun muut lähtivät jo koteihinsa. Siinähän siis kävi niin että myöhästyin junasta. Onneksi siskoni asui turussa. Menin siis silloin sinne. Siellä oli aina ihana viettää aikaa ja touhuta siskon tyttöjen kanssa.

9:n luokan vietin kotikuntani yläasteella. Olin saanut anna tapion koulussa rohkeutta lisää ja aloin päästä porukohin mukaan. Kaikki olivat kiinnostuneita mikä se sisäoppilaitos oikeasti oli.

9:llä luokalla myös tapasin ensimmäisen pitempi aikaisen poikaystäväni.  Melkein heti muutettiinkin yhteen.  Seurustelimme yhteensä 6 vuotta. Tämän aikana ehkä kasvoin henkisesti kaikkein eniten. Sain elää omana itsenäni.  Totta kai ristiriita tilanteita tuli josta kyllä selvittiin hyvin. Opiskelin jo ensimmäistä vuotta vaatetus alaa.

Lähihoitajaksi olin hakenut mutta en jostain syystä saanut paikkaa. 

Toisena vuotena poika ystäväni lähti opiskelemaan insinööriksi Mikkeliin.  Muutimme sinne yhdessä.  Valmistuin vaatetus alalta 2 vuodessa ja pääsin Mikkeliin opiskelemaan lähihoitajaksi.  Elämäni parasta aikaa! Kävin henkilökohtaisena avustajana töissä ja opiskelin. Kesälomankin vietin töitä tehden.

Uusien ystävien myötä kuitenkin alkoi mieli vetää enemmän ja enemmän illan istujaisiin. Aloin elää elämääni ja otin siitä kaiken irti. Töissäkin edelleen kävin.  Poika ystäväni kanssa tuli ristiriitoja ja syy oli silloin enemmän minun. Olen aina ollut menevä ihminen.  Ahdistun ja tylsistyn herkästi ja turhautuminen purkautuukin pahana ahdistuksena.  Hukutin kuitenkin ajatukseni alkoholiin ja yhden illan juttuihin. Silloin ajattelin että olen ansainnut ne. Olen ansainnut elää nuoruuttani, vaikka tiesin ettei se ole oikein poikaystävääni kohtaan.

Oikeastaan lähihoitajan tutkinnon ensimmäisenä vuotena ajatuksiini tuli kysymys että kuka minä olen? Miksi juuri minä olen sijaislapsi?
Mielenterveys tunneilla kävin itsessäni kaikki mielenterveys ongelmat läpi. Ahdistuin.

Ahdistus alkoi pikkuhiljaa vaikuttamaan parisuhteeseemmekin, joten tein päätöksen ja lähdin. Kummallakin oli takiani paha olla.

Näin jälkeenpäin ajateltuani en ole osannut/saanut käsitellä tunteitani elämästäni jotka sitten vaikuttavat  parisuhteisiini etten osaa elää niissä. En osaa elää toisen ihmisen kanssa. Haen itselleni oikeuksia ja vetoan aina lapsuuteni. Vaikka näin olen ajatellut syyksi, niin onko se syy käyttäytyä niin kuin olen käyttäytynyt. Tyhmästi ja epärehellisesti toista ihmistä kohtaan. Aivan kuin se olisi poikaystäväni vika, että olen syntynyt tähän maailmaan. En kuitenkaan itse hyväksyisi tällaista käytöstä toiselta ihmiseltä.

Lapsena sijaisperheessä

Sijaisperheeni eli äitini ja isäni ovat olleet maailman parhaat vanhemmat minulle.

Lapsuuden parhaimpia muistoja olivat isäni kanssa yhteiset puuhat.  Teimme aina yhdessä rakennus juttuja ja pihatöitä. Pelasimme sulkapalloa ja hassuttelimme yhdessä. Lautapelejä pelasimme myös paljon ja isä oli lähes aina se joka luki iltasadun minulle. Muistan vielä hassun tilanteen kun isäni oli ollut rakentamassa kesämökillemme aitta rakennusta, jossa hän oli sitten polttanut selkänsä auringossa. Isäni lukiessa iltasatua sain sitten repiä nahan riekaileita pois selästä. Kaikkea sitä mieleen jääkin.

Äitini leipoi paljon pullia, kuivakakkuja ja piparkakkuja.  Leipääkin leipoi.  Sain olla sitten usein avustamassa leipomisessa.  Ainakin taikinakulhojen ja vatkaimien pyyhkiminen oli parasta niinkuin kaikilla muillakin lapsilla on ollut tämä mieleistä.

Äitini opetti minulle kuinka saadaan ruisleipä tehtyä. Äitini kun niin taitavasti sen pyöritti sellaiseksi timantin muotoiseksi.  :)

Äitini oli hyvä kertomaan loruja. Niitä oli kiva kuunnella sylissä istuen.

Meillä matkusteltiin paljon. Enoni asui Ruotsissa.  Sinne oli aina kiva matkata. Siskoni luona kävimme mm. Israelissa ja norjassa.  Ihan lomamatkoilla olemme käyneet kyproksella, Turkissa,  tunisiassa. 
Israelissa kävimme kuolleella merellä. Olin syönyt katu jäätelö baarista pallo jätskiä ja olisinko siitä saanut mahataudin itselleni, joten uimaan en päässyt. Vaan makasin tajukankaalla palmun alla. Isäni ja siskon mieheni kävi välillä hauskuuttamassa minua mutanaamioineen. Elämys tämäkin kai.

Vietimme paljon aikaa kesämökillämme.  Siellä oli ihana olla yötä, uida ja saunoa. Äitini kanssa nukuttiin öitä myös aitassa.
Olimme myös usein kahdestaan mökillä yötä. Menimme sinne välillä pyöräillen. Matkaa oli 9 km.

Alaasteella olin matematiikan ja äidinkielen tukiopetuksessa.  En kyllä ole sen lahjakkaampi näissä asioissa kuin silloinkaan. Minulla ei riittänyt keskitymiskyky kovin hyvin tunneilla.

Koulussa minulla ei ollut paljoa kavereita, muutama hyvä ystävä riitti. Usein myös koin itseni erilaiseksi ja välillä myös kiusatuksi.  Olin aina se taka-alalla pysyvä kuuntelija. Lähdin helposti mukaan mitä toiset ikinä ehdottikin. Ujokin olin.

Muistikuvia

Olen lukenut että alle 3 vuotiaan elämästä ei ole jäänyt muistikuvia, koska aivot eivät ole vielä tarpeeksi kehittyneet.  Kuitenkin jonkinlaiset muistikuvat varhais lapsuudesta minulle on jäänyt, ne lienee niitä opittuja vuorovaikutus taitoja lähinnä.
Osan kohta mainitsemistani asioista olen kuullut sijaisvanhemmiltani ja ne liittyvät siihen aikaan kun muutin sijaisperheeseeni. Nämä asiat kyllä muistan. Tai ainaki mielikuva näistä on.

Olin saanut tädiltäni lahjaksi sellaisen pehmolelu nuken jonka olin iloisena ottanut vastaan. Olin tätä nukkea ottanut rinnuksista kiinni ja napakkalla äänellä sanonut että "pentu". Huh! Tämä asia on minulle vielä niin selittämätön, että kuinka 2 vuoden ikäinen lapsi tekee tuollaista. Ei sen pitäisi noin sanoa! Tätini ja sijaisäitini oli olleet vähän ihmeissään. Mutta varmasti lähtökohtani tietäen olivat he rakastavansa äidillisellä taidolla antaneet asian olla. Toisin kuin voisin kuvitella että entisessä kodissani joko tämä olisi ollut vain hauska asia tai sitten olisin saanut tästä rangaistuksen.

Toinen biologisiltani vanhemmilta opittu oli se että istuin sohvalla jalat ristissä ja poltin mukamas tupakkaa. Muistan kerran Biologisen mummoni luona käydessäni kun isä oli Enoni kanssa yhden huoneen perällä istuskelemassa ja he tupakoivat. Isälläni oli juuri tällainen asento tuolilla polttellessaan.  Muistan vieläkin ahdistavana asiana isäni sanat "isin tyttö" ja sen vienon hymyn hänen kasvoillaan. Huom! Kokemus oli erittäin ahdistava! Ja tunnen sen vieläkin ahdistavana.

Kolmas muistikuva, jonka muistan itsekin hyvin. Oli talvi ja oltiin kävelyllä ulkona Sijaisvanhempani kanssa. Vastaan käveli humalassa ollut mies. Sen jälkeen olin vain tokaissut tietävänä, että kun juo suoraan pullosta ni saa paremmat humalat kuin että jos jois lasista.

Kyllä täytyy sanoa että pieni lapsi raukka tietää paljon asioita joita ei tartteis tietää!

Lapsuudessani on muitakin asioita jotka lähinnä tullut esille ristiriita tilanteissa sijaisvanhempieni kanssa ja öisin.

Ne näkyivät käytöksessäni.  Esimerkiksi öisin olin herännyt itkien, olisinko nähnyt painajaisunta tai mikä ikinä onkaan saanut pelokkaaksi.  Kuitenkin tämä itku ei ollut loppunut siihen kun vanhempani on ottanut syliin. Oikeastaan en ole antanut ottaa syliin vaan olin kiemurrellut sängyssäni tai olohuoneen lattialla hysteerisenä ja vain itkenyt ja huutanut. Kunnes pitkien minuuttien jälkeen olin ollut kuin mitään ei olisi ollutkaan. Tällaisia itku/raivo kohtauksia olin saanut joka ikinen yö vuoden ajan ainakin.

Vanhempana kun jo nukuin  omassa huoneessani yläkerrassa, olin lähes joka yö tekoitkua itkemällä päässyt isosiskoni viereen nukkumaan. Muistan vain sen etten uskaltanut olla yksin ja viereen oli päästävä keinolla millä hyvänsä. Koskaan omassa huoneessani nukkuen tai päivällä leikkiessäni ei alakertaan vieviä ovia saanut laittaa kiinni, jotta kuulin mitä alakerrassa tapahtuu. Pahin pelko oli se, että entes jos ulkovi käy. Ja silloin kun esim. Isäni laittoi nukkumaan mennessään ulko-oven lukkoon niin aina Huusin alas hädissäni että "minnekä sinä lähdet". Ovien kiinni ollessa tunsin ahdistusta ja pelkoa. Esimerkiksi jos olin käyttäytynyt tottelemattomasti ja jouduin  omaan huoneeseen rauhoittumaan,  niin sain suunnattoman raivarin jos ovi laitettiin kiinni. Ahdistus oli valtava, jonka purin sitten tavaroita viskelemällä seinille.

Vauva ajasta biologisten vanhempien luona olemisesta olen kuullut vain sen että ajoittain minut oli viety naapuriin, kun vanhempani olivat sanoneet että käyvät kaupassa. Eivät olleet kuitenkaan tulleet hakemaan naapurista pois vaan unohtaneet minut sinne.

Minut on luultavasti jätetty myös yksin kotiin ja rangaistuksena laitettu pimeään huoneeseen yksinään jos olen itkenyt tai muuten ollut hankala vauva.

Sijaisäitini kertoi erään tilanteen kun äiti ja siskoni oli ollut kutitus leikkiä sängyn päällä. Minulle oli tullut kauhistunut ilme kasvoille ja olin huutanut ja mennyt repimään äitiä ja siskoani irti toisistaan ja alkanut itkemään. Voin vaan kuvitella mistä tällainen reagointi on johtunut.

Edelleenkin tänäpäivänä ahdistun jos esim. Mieheni tulee päälle kutittelemaan tai 4 vuotias poikani roikkuu kaulassa tai hyppii päällä.

Uuteen kotiin

Olen syntynyt 9/87. Minulla on biologinen äiti ja isä. Isä on jo kuollut alkoholin takia. Mulla on myös äiti ja isä jotka ovat maailman parhaimmat vanhemmat.

Olin 1,8 vuotias kun muutin uuteen perheeseeni.  Olin ihan tavallinen söpö tyttölapsi, joka sattumoisin oli syntynyt alkoholisti perheeseen. Sijaisvanhempani ovat uskovaisia ja kuuluvat helluntaiseurakuntaan. Se, kuinka pääsin juuri tähän perheeseen, on ollut jonkun muun kuin sossun päätettävissä.  Biologisen isäni äiti kuului myös samaan seurakuntaan ja hän oli rukoillut puolestani kokouksessa jotta saisin hyvän ja turvallisen perheen. Ilmeisesti tämä asia oli jo käsiteltävänä ja sijoittamisesta tehty päätös. Ja tätä kautta minä sitten pääsin tähän perheeseen, jossa olen saanut viettää koko lapsuuteni pelkäämättä että minua pyöritellään paikasta paikkaan tai kohdellaan huonosti. Tämä on minun perheeni. Sijaisvanhempani ovat minun oikeat vanhempani. Ne on minun  äiti ja isä.

Perheeseeni kuuluu äidin ja isän lisäksi kaksi isosiskoa ja yksi isoveli. Toinen siskostani on myös sijaislapsi.  Kaksi muuta sisarusta ovat Sijaisvanhempani biologisia lapsia.

Lisäksi tukiverkostooni kuuluivat tädit, ukki ja mummo. Muut sukulaiset myös. Tädeillä myös oli adoptio ja sijaislapsia.  Yhdellä kehitysvammainen poika ja väliaikaisessa sijaisperheessä olevia lapsia. Luulen että olivat jonkinlainen tukiperheeksi.  Nämä lapset eivät kuitenkaan pitkään asuneet tätini luona. Toinen tätini oli adoptoinut Afrikasta kaksi lasta. He olivat minun serkkujani.  Samoin tämä kehitysvammainen poika, jonka kanssa leikin paljon lapsena.

Laaja tukiverkosto on kyllä varmasti auttanut sopeutumaan sijaislapsena olemiseen.

Hieman infoa Blogistani

Hei! Tässä blogissa pohdin lapsuuttani sijaislapsena, sekä puran ajatuksiani joita tällähetkellä koen ja joita olen elämässäni käynyt läpi. Kirjoitan päiväkirjan tapaan tänne, jotta saan omaa päätäni tyhjennettyä kaikista niistä ajatuksista joita tässä 27 vuoden aikana olen läpi käynyt. Elämääni kuvailisin sanalla siunattu. Elämässäni on kuitenkin ollut paljon ahdistusta, mutta onneksi lopulta nyt aikuisena osittain pystyy omilla valinnoilla vaikuttamaan omaan oloonsa.

Blogistani toivon että tästä olisi apua tuleville sijaisvanhemmille sekä sosiaali viranomaisille. Toivon myös että blogini voisi toimia vertaistukena muille sijaislapsille.