Haaveissa toinen lapsi

Aina on ollut selvää että haluan lapsia. Ja heille turvallisen kodin kasvaa. Esikoinen tulikin vähän yllättäen, kun olimme tunteneet vasta vähän aikaa. Se ei haitannut minua. Olin aikanaan päättänyt että haluan lapsia vaikka en koskaan olisikaan parisuhteessa kenenkään kanssa. Tosin haaveeni oli ihana parisuhde ihanan ja luotettavan miehen kanssa, joka ymmärtää minunlaista ihmistä. :) No miehestä nyt en niin varma ole enää onko se kuitenkaan niin hyvä kuin olin haaveillut, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen. Pohjimmiltaan hän kuitenkin on hyvä. Hän on hyvä isä lapselleen. Meillä vain on erimielisyytemme.

Heti kun esikoinen syntyi, tuli vauvakuume uudelleen. Mutta miehen kans meillä ei oikein ollut yhtään mitää yhteistä. Yhteinen taival on ollut kyllä todella monimutkaista ja vaihtelevaa. Siitä olinkin jo aiemmissa postauksissa kertonut. Mutta kuitenkin ne hyvät hetket painaa enemmän tässäkin asiassa. Mies ei vaan lämmennyt toiselle lapselle vielä. Miehellä hankalat työvuorot töissä. Sitten muutettiin vähän isompaan asuntoon. Ja mies vaihtoi työ paikkaa, jossa oli viikon pois kotoa ja viikon taas kotona. Tämä helpotti vähän arkea. Sain huilata hetken ajatuksiltani ja suunnitella päivät itse eikä kukaan ollut sotkemassa perästä kun minä siivosin, toisinsanoen sotkemassa rutiinejani jotka ovat minulle erittäin tärkeitä. Elämäni pyörii rutiinien ympärillä ja jos niihin tulee jokin muutos menee monet asiat pieleen.

Olemme jotenkin vaan jämähtäneet yhyeen ja jotenkin selvinneet näistä vuosista, suurin syy varmasti on lapsi. Vauva kuume kaikesta huolimatta on ollut läsnä ajatuksissani ja toki hyvät yhteiset hetket sitä ovat vahvistaneet.  Luonut ajatuksen että kyllä minä selviän ja kyllä me selviämme. Meillä on kaikesta huolimatta ihana perhe. Ja se on totta. Kaikissa parisuhteissa on omat juttunsa. Epäselvyydet, ristiriidat ja kasvun paikat, sekä ne hyvät hetket. No sitten v. 2013 mies lämpesi itsekin ajatukselle että toinen lapsi saisi tulla, taisimpa vauvakuumeen kourissa luvata ettei hänen tarvitse öisin herätä ja päävastuu olisi minulla kuten esikoisestakin. Minä kärsin kovasti siitä etten tulisi toista lasta saamaan. Mietin jo eroakin jos mies ei suostuisi. Tuntui että tämä asia painaa niin paljon mieltäni. No olihan huojennus kun mies myöntyi.

Uusi stressi kuitenkin tuli siitä että jos emme onnistukaan. Meillä ei muutenkaan parisuhteessa kahdenkeskinen "sellainen aika" ollut mahdollista silloin kuin sitä itse halusimme. Ja vielä yleensä niin että kun toinen halusi niin toinen ei jaksanut tai halunnut jonkun muun syyn takia, useimmiten se oli riita joka oli pahoittanut mieheni mielen tai hän oli väsynyt töiden jälkeen. Minä luulin olevani vielä erittäin tietoinen omasta kehostani ja sen toimimattomuudesta ja siitä ettei kuukautiskierrossa ollut kuin vuorokausi aikaa hedelmöittää munasolu jos se edes olisi kasvanut ja irronnut. Pco tyyppiset munasarjat. Saati sitten jos munasolu kasvoi ja hedelmöittyi, niin oli ongelmana limakalvon paksuus jotta hedelmöittynyt munasolu voisi kiinnittyä. Se oli liian ohut.

Heti alussa menin toki lääkärille. Kerroin haaveistamme. Kerroin tilanteeni. Ehkäisyä ei ole ollut käytössä kuin hetki esikoisen syntymän jälkeen. Yhdetkään pillerit eikä renkaat ym. Ole käyneet. Sain jo heti kiertoa tasaamaan keltarauhas hormooni valmisteen terolut 10mg jota olen aiemminkin käyttänyt jos kierto heittää mahdottomasti. Tällä ei mitään positiivista tulosta saatu aikaan. Parisuhde aikaakaan ei ollut kuin n. 1x kuussa ja tottakai väärään aikaan. Kävin  lääkärillä ja hän ultrasi sanoi että "2 päivän kuluttua on ovulaatio, hyvää viikonloppua". Munasolu kasvaa n.2mm vuorokaudessa ja ihanne olisi 21mm. No tällöin otin käyttöön ovulaatio testit koska olin tähän asti laskenut otollisimmat päivät kp 14 paikkeille. Nythän elettiin jo kp 19 kun Ovulaatio testi näyttikin kaksi yhtävahvaa punaista viiva. Ajattelin että Jes! Nyt onnistuu. Kerroin miehelleni asiasta ja taisi yhteinen hetki järjestyäkin. Mutta positiivista tulosta ei tullut.

Pidin ovulaatio testit käytössä. Harmitti aina plussa testin osuessa kohdalle se että yleensä miestä ei huvittanut tai sitten hän ei jaksanut.  Se ei harmittanut niin paljoa kun hän oli töissä. Sille ei vain mahtanut mitään. Tästäkin asiasta saatiin riitaa aikaiseksi. Mistäpä ei. Ei varmasti riidat edistänyt asiaa yhtään.  Ja mulle tuli sitten tapa painostaa joka sekään ei edesauttanut vaakamamboiluun, joten päätin etten puhu miehelleni ovulaatioista tms. Ollenkaan. Tämä parisuhdeajan puute ja ovulaatiotkos ne sitten stressin lykkäs.  Ja jokainenhan tietää kuinka keho toimii stressin alla. Se siis ei toimi niinkuin kuuluisi. Ihmisen elämän ollessa epätasapainossa, lisämunuainen erittää stressihormoonia eli kortisolia enemmän kuin kuuluisi. Sillä on seurauksia. Jokainen voi asiaa tutkiskella tarkemmin.  On siis oikeasti mielenkiintoinen asia.  Mutta minulla selkeimmin tuli esille painon nousu ja se ettei se pudonnut vaikka yritin. Paino ei saisi minulla nousta jo senkään takia että minulla on suuri riski sairastua diabetekseen. Pco myös on diabeteksen esiaste. Kierrot olivat lääkityksestä huolimatta sekaisin. Stressi alkoi olla jo niin kova että voin pahoin.  Mietin aina että sainko jonkinlaisen paniikki kohtauksen silloin kun en voinut enää hallita mieltäni, minua yökkyytti ja tuntui kuin jokin kuristaisi kaulasta. Jouduin siis tietoisesti opettelemaan stressin hallinta keinoja. Ensimmäinen oli se että kuuntelen itseäni ja jarrutan jo ennen kuin tuntuu että seinät kaatuu päälle. Ei tämän pidä olla suorittamista. Pelkkä lapsen saaminen ei ollut ainoa stessin syy. Jouduin siis miettimään kokonaisuutta. Jokaista arkipäivää aamusta iltaan. No paljonhan minä olen oppinut itsestäni, kuuntelemaan kehoani ja menetelmiä jotka rauhoittavat. Luulen tuntevani kehoni hyvin. Mutta kaikki ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Oma lukunsa on se että mies ei ymmärtänyt.

Terolutit vaihdettiin vuoden yrittämisen jälkeen clomifeniin ja aloitettiin samalla diformin lääke, joka hoitaisi pco:ta. Minulle tämä ei kuitenkaan käynyt koska vatsani meni sekaisin. 2 viikkoa jaksoin odottaa sen normalisoitumista ja sitten lopetin. Clomifenilla saatiin ovulaatio aikaiseksi. Ja kierrot pysymään säännöllisinä. Clomifenissa on se huono puoli ettei sitä käytetä jatkuvana kuukaudesta toiseen. 3 kiertoa käytin ja sitten oli tauko kierto. Raskaus alkoi. Mutta keskeytyi yhtä nopeasti. Nyt oli odoteltava ainakin yksi kokonainen kierto jotta tilanne normalisoituu, se tuntui ajan haaskaukselta. Pieni toivon pilke oli syttynyt. Kroppani ei ollut kykenemätön mutta samalla romahdin. Tauko kierron aikana kuitenkin sain kasattua itseni. Tauon aikana käytin lugesteronia koska kierto venyi mahdottoman pitkäksi. Sen jälkeen vaihdettiin letrozol. On halvempi ja turvallisempi lääke pidempiaikaisessa käytössä. Ei kerry samalla lailla elimistöön. Progesteroni arvot mitattiin ja sain tueksi lugesteronin jottei kierrot veny. Samalla se tukee mahdollista raskauden alkua kunnes istukka toimii ja turvaa raskauden. Oli kulunut nyt sen 3v. Mieskin tajusi että ei tässä noin vaan lasta tehdä. Hyvä että tajusi, nimittäin siitä hetkestä sain pysyvän positiivisen tuloksen ja pieni poika saatiin syliin 7/2016. Ihanaa.

Raskaus oli helpompi kuin esikoisen aikaan. Voin henkisesti paremmin. Olin hyvässä kunnossa. Ruokavalio pysyi, raskaus diabetes kun oli. Tukea olisin enemmän mieheltäni kaivannut mutta se nyt ei mitään uutta ollut. Olen kasvanut tähän tilanteeseen. Oli minulla onneksi ystävät ja ihana esikoinen joka jutteli pikku veljelleen, rakasti masua ja pikku veljeä jo todella paljon. Odotti. Ei tarvinnut odottaa yksin. Ihana poika.

Suurin huoli oli varmasti se että joudun synnyttämään yksin. En saa miestäni tueksi. Ei hän sinne tainnut liiemmin kaivatakaan. Hommasin vara tukihenkilöitä ystäviäni jopa siskoni. Lopulta yksi ystäväni olisi päässyt mutten enää häntä huolinut, päätin pärjätä yksin. Tarinani onkin se että edellisenä päivänä lapsivesi Alkoi tihkumaan ja jouduin osastolle kysiin yön yli. Seuraavana päivänä antibiootti ja käynnistys mikäli synnytys ei käynnisty itsestään.  Käynnistettiin siis. Eka pillereiden jälkeen alkoikin melko nopeasti tapahtua. N. 5h ja poika oli maailmassa. Tunsin kuolevani. Olin yksin. Kaipasin miestäni. Mutta sain elämääni pienen pojan ja hengissä selvisin ja niin poikakin. Siitä kiitos kätilölle joka saapui paikalle viimehetkillä kun tukea eniten tarvitsin. Hän oli esikoisen entinen synnytys kätilö. Aivan ihana ihminen. Tsemppari. Jonkinlainen katkeruus edelleen on siitä ettei mies ollut mukana. Vieläkin vaikka aikaa on kulunut kohta 8 kk.  Minkäs sille mahtaa. Rohkea nainen, raju luomu synnytys. Se mikä ei tapa niin vahvistaa. Nyt meillä on miehen kanssa mennyt varsin hyvin. Esikoinen tuo esimurrosiällään omat haasteensa mutta me pärjäämme. Olen kasvanut henkisesti ja varmasti fyysisestikin :D leveyttä ainaskin. Mieleni on vahvistunut. Minä selviän. Minulla on keinot selvitä. Ja jos omani ei yksistään riitä tiedän mistä saan apua.

Lyhyesti. Olen alkoholisti perheen lapsi, nuori äitini ei jaksanut pitää minusta huolta. Onni suosi minua. Olen saanut kasvaa ihanassa sijaisperheessä. Oppinut elämään tervettä elämää, saanut sylintäydeltä rakkautta, rajoja. Kokemuksia. Elämä on tuonut haasteensa. Olen itse oppinut niitä käsittelemään en tietenkään kaikkea. Apuakin olen saanut, jotta saan oikeat työkalut oppiakseni ensin tuntemaan itseni. Olkoon tämä minun välietappini, koska itseni oppiminen on koko elämänpituinen matka. Olen päässyt tänne asti. Tästä etapista on on hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta. Onnellisena kahden pojan äitinä. Antamaan heille sylintäydeltä rakkautta ja rajojakin. Yhteisiä kokemuksia. <3