Epävakaa ihminen

”Mieltäni vaivaa usein vanhat pettymykset ja lapsuuteni hankalat kokemukset ovat yhä tunnepitoisina pinnassa. Siedän vähän pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja ne jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Minun on vaikea unohtaa sitä, jos minua on kohdeltu kaltoin enkä osaa antaa anteeksi. Olen ajoittain epäilevä, vetäytyvä ja ahdistunut ja saan hallitsemattomia ahdistuneisuuskohtauksia.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

”Monesti tulee sellainen tunne, että minua on petetty tai käytetty hyväksi ja tunne on aika pelokas. Tunnen itseni monesti aika heikoksi ihmisten rinnalla ja eristäytyminen suojelee minua satuttamiselta.”
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=49227

"Myös tunteiden hallinta ja sietäminen on ajoittain todella vaikeaa. Kun tuntee jotain, niin tuntee sitten potenssiin sata. Ärtymys ja viha saavat ajoittain pään tuntumaan painekattilalta, joka on valmis poksahtamaan hetkenä minä hyvänsä. Pelko ja ahdistus salpaavat hengityksen – ne ovat kuin kädet, jotka haluavat kietoutua kurkkusi ympärille ja kuristaa sinut hengiltä."
http://kameleonttiblogi.blogspot.fi/2012/02/milta-epavakaa-persoonallisuushairio.html?m=1

On helpompi ilmaista tunteitaan toisen sanoilla. Tunnistan niin itseni tuosta. En tiedä onko tämä sairaus jonka voi hoitaa lääkkein,  vai onko tämä osa persoonallisuuttani, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään.  Pystynkö muuttamaan ajattelu tapaani. Opinko elämään toisin. Olisiko se feikkaamista? Olisinko enää minä? Onko minulla lupa olla tällainen? Pystyykö kukaan elämään kanssani jos olen se mikä nyt olen.

Suurimmaksi osaksi minulla on hyvä itse tunto, olen suurimmaksi osaksi iloinen ja positiivinen ihminen. Mutta riita tilanteita en kestä sitten yhtään. Ahdistun niin paljon että halkean jos en pääse purkautumaan saman tien. Kaikki nämä yleensä kohdistuu nimen omaan mieheeni. Saatan ahdistua jo 2 päivää ennen kuin hän tulee töistä kotiin.

Lapsuuden kokemukset heijastuvat aikuisiällä hyvin monella tapaa. Yllä kovin paljon asiaa kuin suoraan ajatuksistani. Tällainen minä olen. Hyvin harva tavallisen ja turvallisen perheen lapsi pystyy ymmärtämään käytöstäni. Heille on hyvin vaikea selittää asiaa. On vain sanottava että tällainen minä vain olen, en osaa käsitellä asioita muuten. Muiden korvaan kuulostaa tekosyyltä vedota lapsuuteni.

Saatan olla muiden silmissä hullu ja sairas. Mutta omasta näkökannastani ajatellen olen erittäin herkkä, tunteikas ihminen jonka mieli voi romahtaa hetkessä maailman pienimmästäkin asiasta ja ne pienet asiat ovat juuri niitä suuria. Aivan turha tulla sanomaan muiden että "mitä sitä pienistä", kun juuri ne pienet on niitä maailman isoimpia juuri sillä hetkellä.

No miten sitten minunlaiseni persoonan onnistuu olla parisuhteessa???

Tähän voisin vastata hyvin hyvin lyhyesti, "erittäin vaihtelevasti". Haluan kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin. Osittain jo olen käsitellyt asiaa uusiparisuhde kirjoituksessani. Siitä saa jo jonkinlaisen kuvan. Mutta kuinka parisuhde toimii ns. Taviksen kanssa joka ei ymmärrä höykäsen pöläystä mistään mitä minä tunnen ja miksi.

Mietin asiaa omalta näkökannaltani, siksi puhun miehestäni ja itsestäni. Voisi se olla vain vaikka kumppani tai puolisokin. Mies tai nainen.

No kovin tuntuu nyt vaikealle käsitellä tai alkaa kirjoittamaan aiheesta. Ei sillä etteikö päässä olisi oikeita ajatuksia asiaan liittyen, vaan siksi koska inho, ärtymys, ikävä, rakkauden kaipuu ja pettymys ovat niin valtavana mielessäni tällähetkellä. On todella vaikea jäsenellä niitä tähän järkevään muotoon.
Kai se on jostain aloitettava.

Mies lähtee töihin tunnen ikävää ja toisaalta taas helpotusta. Toivon koko ajan kuitenkin että mieheni tulee töistä kotiin ja kaikki olisi onnellista. Joka kerta toivon että mies töistä tullessaan huomioisi minut, tulisi halaamaan ja kysyisi kuulumisia. Ehkä antaisi pusun. Joskus hän tekee näin pojallemme, muttei juuri koskaan minulle. Juuri koskaan tarkoittaa ajatuksissani ehkä 1-4x/vuodessa. Tuntuu pahalle ettei mieheni huomioi minua, ei välitä, ei ole ikävöinyt ja ei rakasta.  Kyllä! Vaivun itsesääliin. Mietin mikä minussa on vialla kun en kelpaa miehelleni.

Miksi en itse menisi halaamaan, pussaisi ja kysyisi miten työpäivä meni? Siksi koska tuntuisi hyvälle jos mieheni tekisin sen minulle, tuntisin itseni tärkeäksi ja tuntisin että minusta välitetään.  Pelkään etten kuitenkaan saa "vastakaikua " ja pettyisin. Petyn joka tapauksessa. Olisiko sillä väliä. Seuraavaksi  siis Petyn. Pettymys nostaa miestäni kohtaan inhon koska hänkin selvästi inhoaa minua. Vajoan inhoon.  Yritän kuitenkin skarpata. Enhän minä voi olla niin itsekeskeinen. Yritän olla edes iloinen...Yritän ainakin etten "valita" tai näytä nyrpeää naamaa. Mutta ilmeisesti vaikka omasta mielestäni puhun normaalilla äänellä ja ilmeenikin on normaali ilmeeni, ärsyttää se miestäni. Ainakin luulen niin jos en kuule siitä suoraan.
Inhoa seuraa yksinäisyys. Vieressäni on aikuinen ihminen, jonka kanssa voisin jutella ja tehdä asioita. Osoittaa rakkautta ja saada rakkautta. Mutta ei. En osaa aloittaa mitään järkevää keskustelua, koska pelkään äänensävyni olevan väärä mieheni mielestä ja ärsyttävän häntä. Saatan kuitenkin kysyä jotain tai sanoa jotain. Yleensä mieheni vain myhähtää tai ei vastaa mitään.  Joten en jatka keskustelua koska selvästikään seurani ei kiinnosta. Ikävä kasvaa ajan kuluessa. Mieheni saattaa kysyä jossain vaiheessa jotain mutta olen jo itkua vaille valmis ikävästä ja olen vaisu ja murheellinen. Ikävä ja inho vaihtuvat vuorotellen. Illalla varsinkin kun joudun menemään yksin nukkumaan kun mies nukuttaa poikaa tai mies nukkuu jo kun olen saanut pojan nukkumaan. Ei taaskaan ole mahdollisuutta jutella saatikka olla lähekkäin. Edelleen on taas ikävä...en ehkä pääse kainaloon koska mieheni käsi puutuu. Mies todella harvoin tulee minun lähelleni koska haluaa nukkua siinä asennossa kuin haluaa, eikä se ole lähelläni.Saatan mainita asiasta miehelleni että "taas sen näin etten pääse lähellesi". Sitten ikävä muuttuu inhoksi koska miehenikin inhoaa minua ettei halua olla lähelläni. En koe olevani turvassa  koska on niin huono taas olla. Olo on yksinäinen ja hyljätty. Tulee tunne että välillämme on leveä kuilu vaikka kuulen kuorsauksen aivan korvani juuresta. Alkaa todella ärsyttämään ja tekisi mieleni sammuttaa napista kuorsauksen ääni jonka kuulen. Mutta se ei onnistu.  Yleensä en saa unta pitkään aikaan... Tällaisia ovat minun ja mieheni päivät.

Taisi tulla selväksi ettei helppoa ole parisuhde kanssani, koska ryven itsesäälissä, yksinäisyydessä ja inhossa itseäni ja miestäni kohtaan. Onko meistä kukaan täydellinen? Vastaus lienee ettei todellakaan. Tuskin olen sairas, olen vain tällainen. Lienee miehessänikin jotain vikaa yhtälailla. Jos kovin epävakaa olisin en tulisi kenenkään kanssa toimeen. Lisäksi riitoihin tarvitaan aina kaksi ihmistä. 

Minulla on onneksi muutama ihana ystävä ja sisareni joiden kanssa vietän aikaa aina kun mahdollista. sisareni kanssa käyn mm. Kuntosalilla. Siellä saan lomaa arjen asioista jotka useimmiten tuntuvat kaikki olevan harteillani. Saan nollattua pääni.  Stressi katoaa. Samoin olen huomannut suuren avun olevan hierojalla käynnistä. Stressi ja kaikki mm. Nivelieni yliliikkuvuus saa lihakseni niin juntturaan että hengittäminen tuntuu jo hankalalta. Muutenkaan omassa kehossani en tunne oloani hyväksi. Huomaan hierojalla käynnin jälkeen kun veri alkaa kiertämään paremmin. Koko olemus on toisenlainen. Aina ei kuitenkaan ole varaa hierojaan joten silloin hätätilanteessa turvaudun ystävääni. Ihanaa kun on ihania ystäviä ympärilläni. Kaikki he ovat erilaisia.